Bernabò palasi jonkun ajan kuluttua Genovaan, ja kun hänen tekonsa saatiin tietää, niin häntä moitittiin suuresti.
Nainen, joka jäi yksin ja lohduttomana paikalle, tekeytyi, kun yö tuli, siinä määrin kuin voi tuntemattomaksi ja meni lähellä olevaan talonpoikaistaloon. Siellä hän hankki eräältä vanhalta naiselta, mitä tarvitsi, ja sovitti jakun vartalonsa mukaiseksi, teki paidastansa itselleen miehen housut ja leikkasi sitten tukkansa lyhyeksi ja lähti aivan merimieheksi muuttuneena meren rannalle. Siellä hän tapasi sattumalta erään katalonialaisen ylimyksen, jonka nimi oli senyor Encararch ja joka oli astunut maihin Alban kohdalla, sieltä jonkun matkan päässä olevasta laivastaan, virvoitellakseen eräällä lähteellä. Tämän kanssa ryhtyi hän pakinoihin, ja pestautui hänen palvelukseensa ja nousi hänen laivaansa, sanoen nimensä olevan Sicurano da Finale. Sitten ylimys puetti hänet parempiin vaatteihin, ja hän palveli häntä niin hyvin ja säntillisesti, että tämä mielistyi häneen tavattomasti.
Lyhyen ajan kuluttua siitä tapahtui, että tämä katalonialainen purjehti Aleksandriaan, kuljettaen lastin tavaraa, ja vei joitakuita harvinaisia haukkoja sultaanille ja antoi ne hänelle lahjaksi. Ja kun sultaani kutsui jonkun kerran katalonialaisen luokseen aterialle ja näki silloin Sicuranon tavat, joka kulki aina isäntäänsä palvelemassa, miellyttivät ne häntä niin, että hän pyysi katalonialaiselta Sicuranoa itselleen. Ja tämä luovutti hänet sultaanille, joskin raskain mielin.
Sicurano saavutti lyhyessä ajassa hyvällä käytöksellään sultaanin suosion ja rakkauden aivan yhtä suuressa määrin kuin oli saavuttanut katalonialaisenkin. Ja sentähden tapahtui jonkun ajan kuluttua seuraavaa. Koska Acriin, joka oli sultaanin herruuden alainen, kokoontui eräänä vuoden aikana, ikäänkuin messuun, suuri joukko sekä kristittyjä että saraseenilaisia kauppiaita, niin oli sultaanilla tapana, turvatakseen kauppiaita ja tavaroita, lähettää aina sinne paitsi tavallisia virkailijoitaan myöskin jonkun huomattavimmista miehistään sekä väkeä, joka teki vartiatointa. Ja siinä tarkoituksessa päätti sultaani, kun nyt tuo aika läheni, lähettää sinne Sicuranon, sillä tämä osasi jo oivallisesti kieltäkin. Ja niin hän teki.
Sicurano tuli siis Acriin, kauppiaiden ja tavarain vartioston herrana ja päämiehenä, ja täytti siellä hyvin ja huolellisesti kaikki, mitä hänen virkaansa kuului. Ja kulkiessaan kaikkialla tarkastamassa ja nähdessään paljon sisilialaisia, piisalaisia, genovalaisia ja venezialaisia sekä muita italialaisia kauppamiehiä, hän seurusteli mielellään heidän kanssaan, muistellen omaa kotipaikkaansa.
Niinpä kerrankin tapahtui, että kun hän tuli venezialaisten kauppaholviin, hän näki muiden kalleuksien joukossa rahakukkaron ja vyön, jotka hän heti tunsi niiksi, jotka olivat olleet hänen omiaan, ja hän hämmästyi. Mutta muotoaan muuttamatta hän kysyi vain kohteliaasti, kenenkä ne olivat ja olivatko ne kaupan. Sinne oli tullut Piacenzasta Ambrogiuolo, tuoden paljon kauppatavaraa eräällä venezialaisten laivalla, ja kun hän nyt kuuli, että vartioston päällikkö kysyi, kenen ne esineet olivat, niin hän astui esille ja sanoi naurahtaen: Herrani, ne tavarat ovat minun, mutta en myö niitä. Mutta jos ne miellyttävät teitä, niin lahjoitan ne mielelläni teille.
Kun Sicurano näki hänen nauravan, niin hän pelkäsi, että tuo oli hänet ehkä jostakin eleestä tuntenut. Mutta kuitenkin hän piti kasvonsa jäykkinä ja sanoi: Sinä naurat luultavasti sitä, että näet sotilaan kulkevan kyselemässä tällaisia naisten kapineita?
Ambrogiuolo vastasi: Herrani, en naura sitä, vaan tapaa, jolla ne sain omakseni.
Silloin kysyi Sicurano: Ah, Jumalan nimessä, jos suinkin soveltuu, niin kerro, miten ne sait.
Herrani, sanoi Ambrogiuolo, nämä lahjoitti minulle muiden joukossa Genovassa eräs hieno rouva nimeltä madonna Zinevra, Bernabò Lomellinon vaimo, eräänä yönä, kun minä makasin hänen kanssaan, ja pyysi minua säilyttämään ne hänen rakkautensa muistoksi. Ja nyt minä nauroin, koska muistui mieleeni Bernabòn tuhmuus, hän kun oli niin hullu, että veikkasi viisituhatta kulta-florinia tuhatta vastaan, etten minä muka saisi hänen vaimoaan suostumaan toivomuksiini. Jonka minä tein ja voitin vedon. Mutta hän, jonka olisi pitänyt kurittaa paremminkin itseään oman tyhmyytensä tähden kuin vaimoaan, joka teki ainoastaan sitä, mitä kaikki naiset tekevät, palasi Parisista Genovaan ja antoi, mikäli olen kuullut, surmata vaimonsa.