Kun sultaani antoi Sicuranolle luvan, niin tämä heittäytyi itkien sultaanin eteen polvilleen ja luopui samalla hetkellä sekä miehenäänestä että halusta esiintyä miehenä ja sanoi: Herrani, minä olen se onneton Zinevra-parka, joka olen harhaillut kuusi vuotta miehen hahmossa maailmaa, ja jota tuo petturi, Ambrogiuolo, on syyttömästi ja kurjasti häväissyt, ja jonka tämä julma ja väärintekijä puoliso on jättänyt palvelijansa surmattavaksi ja sutten syötäväksi.
Ja hän repäisi auki vaatteensa edestä ja paljastaen rintansa ilmaisi sultaanille ja kaikille muille, että hän oli nainen. Sitten hän kääntyi Ambrogiuolon puoleen ja kysyi häneltä sättivällä tavalla, milloinka hän, niinkuin Ambrogiuolo ennen kerskui, oli maannut hänen kanssaan. Tämä, joka hänet jo tunsi ja oli tullut häpeästä melkein mykäksi, ei vastannut mitään.
Sultaani oli aina luullut Sicuranoa mieheksi, ja kun hän tämän näki ja kuuli, niin valtasi hänet sellainen hämmästys, että hän vähän väliä arveli sitä, mitä näki ja kuuli, paremminkin uneksi kuin todeksi. Mutta kun hämmästys haihtui ja hän huomasi asian olevan totta, niin ylisti hän korkeimmilla kiitoksilla Zinevraa, jota siihen asti oli kutsuttu Sicuranoksi, ja hänen elämäänsä ja horjumattomuuttaan ja tapojaan ja kuntoaan. Ja hän käski tuoda Zinevralle kunnialliset naisen vaatteet ja naisia, jotka pitäisivät hänelle seuraa, ja antoi hänen pyynnöstään Bernabòlle anteeksi ja säästi hänet ansaitusta kuolemasta. Bernabò taas, kun hän tunsi vaimonsa, heittäytyi itkien hänen jalkoihinsa ja pyysi häneltä anteeksi, ja Zinevra antoi sen suopeasti hänelle, vaikkei mies juuri sitä ansainnutkaan, nosti hänet ylös ja syleili häntä hellästi kuin puolisoaan ainakin.
Senjälkeen sultaani määräsi, että Ambrogiuolo on heti sidottava jonnekin kaupungin korkealle paikalle paaluun, hunajalla voideltuna auringon paisteesen, eikä häntä saanut ottaa sieltä ennenkuin hän itsestään luhistuisi. Ja se tehtiin. Ja sitten hän määräsi, että kaikki, mikä oli ollut Ambrogiuolon omaa, oli annettava Zinevralle; ja sitä ei ollutkaan vähempää kuin yli kymmenentuhannen dublonin arvosta. Ja sultaani järjesti sitten ihanat juhlat ja osoitti niissä kunnioitustaan Bernabòlle, madonna Zinevran puolisona, ja itselleen Zinevralle, joka oli niin urhea nainen. Ja hän lahjoitti Zinevralle jalokiviä ja kultaisia ja hopeaisia astioita ja rahaa, niin paljon, että niiden arvo oli enemmänkin kuin toiset kymmenentuhatta dublonia. Ja hän varusti heitä varten laivan ja antoi sitten, kun juhlat oli pidetty, heille luvan palata Genovaan, milloin halusivat. Ja he palasivat sinne sangen rikkaina ja riemuissaan, ja heidät otettiin suurin kunnioituksin vastaan, ja varsinkin madonna Zinevra, jota kaikki olivat luulleet kuolleeksi. Ja koko elinaikansa pidettiin häntä hänen suuren kuntonsa vuoksi kaikkialla suuressa kunniassa.
Ambrogiuolon tappoivat suuria tuskia tuottaen jo samana päivänä, jolloin hänet sidottiin paaluun ja voideltiin hunajalla, kärpäset ja paarmat ja vaapsahaiset, joita siinä maassa on sangen runsaasti, jopa söivät hänet aina luihin saakka. Nämä jäivät valkeina ja jänteiden koossa pitäminä vielä pitkäksi aikaa koskematta paikoilleen, kertoen sille, joka ne näki, hänen kataluudestaan.
KOLMAS PÄIVÄ
KOLMAS KERTOMUS.
Ripin varjolla ja puhtaalla omallatunnolla saa muuan erääsen nuorukaiseen rakastunut nainen ankaran munkin menettelemään niin, että tämä tietämättään antaa hänelle tilaisuuden toteuttaa täydellisesti toiveensa.
Kaupungissamme, jossa on enemmän vilppiä kuin rakkautta ja uskollisuutta, oli muutama vuosi sitten vallasnainen, jonka luonto oli varustanut paremmin kauneudella ja viehättävillä tavoilla ja hengen lahjoilla ja hienolla älyllä kuin harvat muut. Hänen nimeään, enemmän kuin kenenkään muunkaan, jotka tässä kertomuksessa esiintyvät, en aio ilmaista, vaikka ne tiedänkin, koska on vielä elossa niitä, jotka saattaisivat siitä pahastua eivätkä osaisi sivuuttaa sitä pelkästään naurulla. Tämä nainen, joka tiesi olevansa ylhäistä juurta, oli naitettu eräälle villakankurille, eikä hän voinut masentaa halveksumistaan sitä seikkaa kohtaan, että mies oli pelkkä käsityöläinen, sillä hänen mielestänsä ei halpasyntyinen mies ansainnut aatelisnaista, vaikka hän olisi ollut miten rikas. Ja kun hän lisäksi näki, ettei kankuri kaikilla rikkauksillaankaan ollut päässyt sen pitemmälle kuin puhumaan sekakuteista tai panemaan kangasta taikka kinastelemaan kehruunaisen kanssa langoista, niin päätti hän olla huolimatta hänen halauksiansa, paitsi silloin, kun ei voinut niitä häneltä kieltää, ja samalla etsiä oman makunsa mukaan itselleen jonkun toisen, joka olisi ansiollisempi sellaiseen kuin tuo kankuri hänestä näytti olevan. Ja niinpä rakastui hän erääsen keski-ikäiseen ja sangen ylhäiseen mieheen siinä määrin, että jos hän ei nähnyt häntä päivällä, ei hän voinut viettää seuraavaa yötä muuten kuin vaivassa.
Mutta aatelismies ei sitä huomannut eikä siis ollut millänsäkään; ja rouva, joka oli hyvin varovainen, ei uskaltanut ilmoittaa siitä hänelle minkään naislähettilään avulla eikä kirjeellä, sillä hän pelkäsi vaaroja, joita sellaisesta mahdollisesti seuraisi.