Sentähden lähettivät he sanan hänen vaimolleen ja sukulaisilleen, jotka tulivat kaikki kiireesti sinne. Ja kun vaimo ja omaiset olivat häntä hetken itkeneet, antoi apotti laskea hänet, niin puettuna kuin hän oli, erääsen hautaholviin.
Vaimo palasi kotiin ja sanoi päättäneensä, ettei hän koskaan eroa pikku pojasta, joka hänellä oli Ferondosta. Ja niin ollen hän jäi kotiin ja alkoi hoitaa poikaa ja rikkauksia, jotka olivat olleet Ferondon.
Apotti ja eräs bolognalainen munkki, johon hän suuresti luotti ja joka oli samana päivänä tullut Bolognasta, nousivat yöllä hiljaa ylös ja vetivät Ferondon haudasta ja kantoivat hänet erääsen kellariin, johon päivän sädekään ei päässyt ja joka oli valmistettu sellaisten munkkien vankilaksi, jotka tekivät rikoksia. Ja siellä riisuivat he hänen yltään vaatteet, pukivat hänet munkiksi ja asettivat olkikuvolle ja jättivät sinne makaamaan siksi aikaa, kunnes hän tointuisi. Ja bolognalainen munkki, jolle apotti sillä välin oli neuvonut, mitä hänen piti tehdä, alkoi, kenenkään muun siitä mitään tietämättä, odottaa Ferondon virkoamista.
Seuraavana päivänä lähti apotti eräiden munkkien kanssa ikäänkuin vierailulle Ferondon vaimon taloon ja näki hänet mustiin puettuna ja murheissaan. Ja kun hän oli naista hiukan lohduttanut, pyysi hän häntä hiljaa täyttämään lupauksensa.
Kun nainen nyt näki olevansa vapaa ja ettei häntä estellyt Ferondo eivätkä muutkaan, ja koska hän huomasi apotin sormessa vielä toisenkin kauniin sormuksen, niin sanoi hän olevansa valmis. Ja he sopivat, että apotti tulee sinne seuraavana yönä.
Kun yö oli tullut, niin apotti pukeutui Ferondon vaatteihin ja lähti munkkinsa saattamana sinne ja makasi aamuun saakka, suurimmaksi ilokseen ja mielihyväkseen, vaimon kanssa ja meni sitten takaisin luostariin. Sitten hän kulki saman tien sangen usein sellaisella asialla, ja kun joku hänet jonkun kerran kohtasi, hänen sinne mennessään tai sieltä palatessaan, niin luultiin, että Ferondo kuljeksi niillä paikoin katumusta tekemässä. Ja senjälkeen puhui kylän tyhmä väki monta kertaa tästä keskenään ja leskellekin, joka hyvin tiesi, mitä se merkitsi.
Kun Ferondo tointui ja näki olevansa kellarissa eikä tiennyt, miten hän sinne oli tullut, niin bolognalainen munkki astui sisään pitäen kauheaa ääntä ja raipat kainalossa, tarttui Ferondoon ja antoi hänelle kunnollisesti selkään. Ferondo itki ja huusi ja kysyi kysymistään: Missä minä olen?
Munkki vastasi hänelle: Sinä olet kiirastulessa.
Mitä, sanoi Ferondo, olenko minä sitten kuollut?
Tietysti, sanoi munkki.