Mutta onni, joka kadehti niin pitkää ja suurta iloa, muutti surkealla tapahtumalla rakastavaisten riemun katkeriksi kyyneleiksi.
Tancredilla oli tapana tulla jonkun kerran yksinään tyttärensä kamariin ja oleskella ja jutella siellä hänen kanssaan jonkun aikaa ja sitten lähteä pois. Niinpä hän eräänäkin päivänä meni päivällisten jälkeen sinne alas, sillaikaa kun tytär Ghismonda oli lähtenyt kaikkien seuranaistensa kanssa puutarhaan. Ja kun hän oli kenenkään näkemättä ja kuulematta tullut kamariin eikä tahtonut vaatia Ghismondaa pois hänen huvistaan, ja koska hän näki, että ikkuna oli suljettu ja sängyn verhot laskettu alas, niin hän asettui istumaan sängyn jalkapäähän jakkaralle nurkkaan, kallisti päänsä vuodetta vasten ja veti verhot eteensä, ikäänkuin tahallaan sinne piiloutuen, ja nukahti.
Kun hän nyt siinä nukkui, niin astui Ghismonda, joka kovaksi onneksi oli juuri sinä päivänä kutsunut Guiscardon luokseen ja oli nyt senvuoksi jättänyt naisensa puutarhaan, hiljaa kamariinsa. Ja kun hän oli lukinnut oven takanaan, avasi hän, huomaamatta, että kamarissa oli ketään, oven Guiscardolle, joka jo häntä odotti, ja he menivät tapansa mukaan vuoteesen; mutta juuri kun he leikitsivät ja huvittelivat keskenään, tapahtui, että Tancredi heräsi ja kuuli ja näki, mitä Guiscardo ja hänen tyttärensä tekivät. Siitä hän tuli suunnattoman pahoilleen ja aikoi ensin purkaa vihansa suoraan, mutta malttoi kuitenkin mielensä ja vaikeni ja pysyi piilossa niinkuin voi, saattaakseen sitä ovelammin ja itselleen häpeää tuottamatta täyttää ne aikeet, jotka jo olivat hänen mieleensä johtuneet ja jotka hän päätti toteuttaa.
Rakastavaiset olivat pitkän aikaa yhdessä, kuten heidän tapansa oli, eivätkä huomanneet Tancredia. Ja kun heidän mielestään oli aika erota ja he nousivat vuoteesta, niin Guiscardo palasi luolaan ja Ghismonda poistui kamarista, josta sitten myöskin Tancredi, vaikka oli vanha mies, laskeutui ikkunasta ulos puutarhaan ja meni sieltä kenenkään huomaamatta ja kuolemaan saakka murheissaan huoneesensa. Ja hänen käskystään otti kaksi miestä Guiscardon seuraavana yönä, kun hän ensi unen hetkellä nousi luolasta ylös, kiinni, sillä nahkatamineet olivat hänelle haitaksi, ja veivät hänet salaa Tancredin eteen.
Melkein itkien sanoi tämä, kun hänet näki: Guiscardo, minun hyvyyteni sinua kohtaan ei olisi ansainnut sitä loukkausta ja häpeää, jonka minun kodilleni tuotit, niinkuin tänään omilla silmilläni näin.
Tähän Guiscardo ei vastannut muuta kuin: Rakkauden voima oli väkevämpi kuin sekä teidän että minun.
Tancredi käski sitten, että häntä oli vartioitava salaa siellä eräässä huoneessa; ja niin tehtiin.
Seuraavana päivänä, kun Ghismonda ei vielä tiennyt mitään tästä, lähti Tancredi tapansa mukaan, mietittyään monenlaisia eri aikeita, päivällisen jälkeen tyttärensä kamariin ja kutsutti hänet sinne ja sulkeutui hänen kanssaan lukon taakse ja alkoi itkien: Ghismonda, luulin tuntevani sinun kuntosi ja kunniasi eikä olisi mieleeni johtunut, vaikka minulle olisi vakuutettu, jos en olisi nähnyt sitä omin silmin, että sinä voisit edes ajatuksin, vielä vähemmin teoin, antautua yhteyteen miehen kanssa, joka ei ole puolisosi. Ja sitä olen minä koko sen vähäisen elämäni, mitä vanhuus minulle enää täällä suo, aina murehtiva, milloin sitä muistan. Ja jospa Jumala olisi edes sallinut, kun sinun kerran piti tällaiseen häpeään pyrkiä, että olisit valinnut itsellesi miehen, joka olisi ollut sinun aatelisi arvon mukainen. Mutta niistä kaikista, jotka hovissani oleskelevat, sinä valitsit Guiscardon, halpasyntyisimmän nuorukaisen, jota on kasvatettu hovissamme pienestä pojasta aina tähän päivään saakka melkein armosta. Siten tuotit sinä minulle niin suuren sieluntuskan, etten tiedä, mikä päätös minun nyt on tekeminen. Mitä minä teen Guiscardolle, jonka annoin ottaa kiinni viime yönä, kun hän tuli ulos aukosta, ja jota nyt pidän vankilassa, sen olen jo päättänyt. Mutta, kautta Jumalan, en tiedä, mitä minun on sinulle tehtävä. Toisaalle minua vetää isänrakkaus, jota olen aina tuntenut sinua kohtaan lujemmin kuin mikään isä tytärtään kohtaan, ja toisaalle taas oikeutettu viha tämän sinun suuren hullutuksesi tähden. Toinen tahtoo, että minun on annettava sinulle anteeksi, ja toinen vaatii, että minun on luontoani vastaan oltava sinulle julma. Mutta ennenkuin teen päätökseni, haluan kuulla, mitä sinulla on puolestasi sanottavaa.
Ja näin puhuttuaan isä painoi kasvonsa alas ja itki kuin kovaa kuritusta saanut lapsi.
Kun Ghismonda kuuli isänsä sanat ja huomasi, että salainen rakkaus oli tullut ilmi, vieläpä Guiscardo joutunut kiinni, niin tunsi hän sanomatonta tuskaa ja oli vähällä ilmaista sen valituksilla ja kyyneleillä, niinkuin naiset yleensä tekevät. Mutta hänen ylpeä mielensä masensi sellaisen arkamaisuuden, ja ihmeellisellä voimalla piti hän kasvonsa lujina, ja hän päätti, että hän lähtee mieluummin vaikka tästä elämästä kuin rukoilee sanallakaan puolestaan, sillä hän piti jo Guiscardoakin kuolleena.