Ja niinpä hän vastasi isälle, ei suinkaan kuin sureva ja rikoksensa rangaistuksen kärsivä nainen, vaan huolettomasti ja uljaasti, kyynelettömin kasvoin ja aivan levollisen näköisenä: Tancredi, en aio kieltää tekoani enkä pyytää armoa, sillä toinen niistä ei minua nyt auttaisi ja toisesta en apua itselleni tahdo. Enkä myöskään millään tavoin koeta taivutella sinun lempeyttäsi ja isänrakkauttasi puolelleni, vaan tahdon tunnustaa totuuden ja samalla ensin puhdistaa selvillä syillä kunniani ja sitten voimakkaalla teolla toteuttaa sen, mitä suuri sieluni haluaa. Totta on, että olen rakastanut ja rakastan Guiscardoa, ja niin kauan kuin elän, ja sitä ei kestä kauan, olen häntä rakastava; ja jos vielä kuoleman jälkeen toinen toista rakastaa, niin en häntä rakastamasta lakkaa. Mutta pelkkä naisellinen heikkous ei minua vietellyt siihen, vaan enemmänkin sinun huono huolenpitosi, kun et naittanut minua, ja Guiscardon omat avut. Olisihan sinun, Tancredi, pitänyt ymmärtää, että kun kerran itse olet lihaa ja verta, niin on siittämäsi tytärkin lihaa ja verta, eikä puuta tai kiveä, ja sinun olisi pitänyt ja pitää muistaa, vaikka oletkin jo vanha, millä tavalla ja muodolla ja voimalla nuoruuden lait oikeutensa ottavat. Ja vaikka oletkin miehenä viettänyt parhaat vuotesi asetoimissa, niin olethan kuitenkin kokenut, millä tavoin joutenolo ja mukavuus vaikuttavat yksin vanhoihinkin, puhumattakaan nuorista. Minä olen siis, sinun lapsenasi, lihaa ja verta, mutta olen kuitenkin saanut elää vasta niin vähän, että voin pitää itseäni vielä aivan nuorena, ja näistä molemmista syistä olen lihallisille himoille sangen altis. Ja niille lisäsi vielä tavatonta voimaa se seikka, että sain jo naimisissa ollessani kokea, miten suloista on tyydyttää sellaisia himoja. Tuota voimaa minä en jaksanut vastustaa, vaan päätin minä, koska olin nuori ja nainen, seurata sitä sinne, mihin se minua tahtoi, ja rakastuin. Mutta totisesti ponnistin kaikki voimani, ettei siitä, johon minun luonnollinen synnillisyyteni minut veti, koituisi häpeää ei sinulle eikä minulle, mikäli minä suinkin saatoin. Ja armahtava rakkaus ja hyvä onni keksivät ja neuvoivatkin minulle silloin salapolun, jota myöten pääsin ainoankaan tietämättä toivojeni määrään, enkä sitä, olkootpa sen nyt näyttäneet sinulle muut tai tiesitpä sen itsestäsi, kiellä. En ottanut Guiscardoa sattumasta, niinkuin monet tekevät, vaan valitsin hänet vakaasti harkiten kaikkia muita parempana, ja varovasti ja ajattelevasti johdin hänet luokseni ja kauan olen nyt, jolloin molemmat meistä noudattivat sitkeästi älyä, nauttinut haluni tyydyttämisestä. Mutta lisäksi näytät sinä, seuraten enemmän yleistä arvostelua kuin totuutta, soimaavan minua, paitsi tuosta rakkauden synnistä, myöskin ja erikoisen katkerasti siitä, että olen alentunut alhaiselle miehelle, ikäänkuin sinun ei olisi tarvinnut suuttua, jos minä olisin valinnut jonkun aatelisen. Mutta tällä sinä et oikeastaan soimaa minun syntiäni, vaan rikollista kohtaloa, joka niin usein nostaa arvottomat korkealle ja jättää alas kaikkein arvokkaimmat. Mutta heittäkäämme nyt tämä ja katso kaiken olevaisen alkua, niin huomaat, että meillä kaikilla, jotka olemme lihaa ja verta, oli alussa samanlainen veri, ja että yhteinen Jumala antoi kullekin sielulle samanlaiset voimat, samanlaiset kyvyt ja samanlaisen älyn. Ainoastaan kunto eroitti meidät, jotka synnyimme ja yhä synnymme kaikki yhdenlaisina, ja niitä, joilla oli kuntoa enemmän ja sitä käyttivät, sanottiin ylhäisiksi, mutta muut jäivät alhaisiksi. Ja vaikka aivan päinvastainen tapa tämän lain sitten on peittänyt, niin ei se silti ole poistettu eikä kadonnut luonnosta eikä hyvien tapojen joukosta. Ja siksi se, joka elää kunnokkaasti, osoittaa ilmeisesti olevansa ylhäinen, ja virheen tekee se, joka muuksi häntä nimittää, eikä hän, jota muuksi nimitetään. Katso vaan kaikkia ylimyksiäsi ja arvostele heidän tekojaan ja tapojaan ja vertaa sitten heihin Guiscardoa, niin sinä sanot, jos tuomitset ilman vihaa, että Guiscardo on kaikista aatelisin ja sinun ylimyksesi ovat kaikki alhaisia. Guiscardon kuntoa ja luonnetta arvostellessani en luottanut kenenkään muun tuomioon kuin sinun sanojesi ja omien silmieni. Ken häntä on ylistänyt enemmän kuin sinä ylistit kaikista niistä kiitettävistä seikoista, joiden tähden kunnon miestä tulee kehua? Ja oikeassa sinä olitkin. Sillä elleivät silmäni pettäneet, et ole lausunut hänestä ainoatakaan kiitosta, jota en olisi hänen nähnyt teoillaan ansaitsevan, vieläpä paljon ihmeellisemmässä määrin kuin sinun sanasi voivat sitä ilmaista. Jos olisin jossakin suhteessa erehtynyt, niin itsepä sinä johdit minua harhaan. Ja sinä sanot, että minä olen alentunut alhaiselle miehelle. Se ei ole totta. Mutta jos edes sanoisit: köyhälle, niin voisin omaksi häpeäksesi myöntää, että sellaiseen komeaan asemaan sinä olet tiennyt auttaa kelvollisen miehen ja palvelijasi. Mutta köyhyyshän ei riistä keltään aateluutta, joskin tekee varattomaksi. Monet kuninkaat, monet mahtavat ruhtinaat ovat aikoinaan olleet köyhiä, ja monet sellaiset, jotka kuokkivat maata ja paimentavat lampaita, ovat olleet ennen hyvinkin rikkaita; ja niin on vieläkin. Karkoita siis viimeinenkin epäilys, mitä sinun on tehtävä minulle, jos haluat vanhuutesi viimeisessä iässä tehdä sellaista, jota sinun ei ollut tapana nuorena tehdä, nimittäin julmuuksia. Ja anna vimmasi purkautua minuun, kun kerran olen suurin vikapää tähän syntiin, jota en aio sanallakaan anteeksi rukoilla, jos se mikä synti on. Sillä minä vakuutan sinulle, että minkä sinä Guiscardolle olet tehnyt tai teet, sen olen tekevä, jos et tee samaa minulle, itselleni omilla käsilläni! Ja nyt, mene naisten kanssa kyyneleitä valuttamaan ja käytä julmuutta ja tapa meidät samalla iskulla molemmat, jos luulet meidän sen ansaitsevan.
Ruhtinas tunsi kyllä tyttärensä luonteen suuruuden, mutta ei kuitenkaan uskonut, että hän oli niin lujasti kuin hänen sanansa soivat, päättänyt tehdä sen, mitä sanoi. Sentähden hän Ghismondan luota lähdettyään, vaikka olikin hyljännyt ajatuksen osoittaa tyttärelleen itselleen jollakin tavoin julmuuttaan, päätti jäähdyttää hänen rakkauttaan tuon toisen tuholla. Ja hän antoi niille kahdelle, jotka vartioivat Guiscardoa, käskyn, että heidän oli meteliä nostamatta Guiscardo seuraavana yönä kuristettava, otettava hänen sydämensä ja tuotava hänelle. Nämä tekivät niinkuin heitä oli käsketty.
Kun sitten seuraava päivä tuli, niin ruhtinas tuotatti itselleen suuren ja kauniin kultaisen maljan ja pani siihen Guiscardon sydämen, ja lähetti uskotuimman palvelijansa viemään sitä tyttärelle, käskien hänen sitä antaessaan sanoa: Isäsi lähettää tämän sinulle, ilahduttaakseen sinua sillä, jota sinä enimmän rakastat, niinkuin sinäkin lohdutit häntä sellaisella, jota hän enimmän rakasti.
Ghismonda, joka ei horjunut hirveässä päätöksessään, oli kohta, kun isä lähti hänen luotaan, tuottanut itselleen myrkyllisiä juuria ja yrttejä, jotka hän liuensi veteen jo valmiiksi siltä varalta, että se, mitä hän pelkäsi, tapahtuisi. Ja kun palvelija tuli ja toi lahjan ja lausui hänelle ruhtinaan sanat, Ghismonda otti maljan vastaan lujin kasvoin; ja kun hän sen avasi ja näki sydämen, ymmärsi hän nuo sanat ja tiesi aivan varmasti, että se oli Guiscardon sydän.
Siksi käänsi hän kasvonsa palvelijan puoleen ja sanoi: Ei ollutkaan kultaa halvempi hautakammio kyllin arvokas sellaiselle sydämelle kuin tämä on; isäni on menetellyt siinä asiassa sangen älykkäästi.
Ja niin sanoen hän kohotti maljan huulilleen ja suuteli sydäntä ja sanoi sitten: Aina ja joka suhteessa tähän elämäni viimeiseen hetkeen saakka olen huomannut isäni rakkauden ylen helläksi minua kohtaan, mutta kaikkein enimmin juuri nyt; ja vie hänelle siksi viimeiset kiitokseni, mitä hänelle koskaan enää annan, tästä näin suuresta lahjasta.
Näin hän sanoi; ja kumartuen maljan puoleen, jota hän käsillään puristi, hän katsoi sydäntä ja lausui: Oi kaikkien ilojeni armahin asunto, kirottu olkoon sen miehen julmuus, joka näyttää nyt sinut näille ruumiillisille silmilleni! Olisi minulle riittänyt katsella sinua sielunikin silmin joka hetki. Sinä olet nyt matkasi vaeltanut ja eronnut sillä tavalla kuin kohtalo osaksesi sääsi: päässyt olet päähän, johon jokainen rientää. Jättänyt olet maailman surkeudet ja vaivat, ja onpa vielä vihamiehesi lahjoittanut sinulle hautakammion, jonka sinun arvosi ansaitsee. Mitään muuta ei sinun hautajaisjuhlistasi puuttunut kuin hänen kyyneleensä, jota sinä niin suuresti eläessäsi rakastit, ja että ne saisit, johdatti Jumala armottoman isäni mieleen, että hänen on lähetettävä sinut minulle. Ja minä annan ne sinulle, vaikka olinkin päättänyt, että olen kuoleva selkein silmin ja mitään pelkäämättömin kasvoin. Ja kun olen ne sinulle antanut, niin viivyttelemättä teen sen, mikä yhdistää minun sieluni siihen sieluun, jonka uskollinen vartia sinä, oi sydän, olit. Ja kenenpä seurassa voisin tyytyväisempänä ja turvallisempana mennä tuntemattomille maille kuin rakastettuni sielun? Olen varma, että hän vieläkin on tuossa sydämessä ja silmäilee tätä hänen ja minun ilojeni asuntoa. Ja minä tiedän, että hän, joka minua rakastaa, odottaa sieluani, joka häntä rakastaa yli kaiken.
Niin sanoen hän kallisti kasvonsa maljan yli ja alkoi naisellisesti vaikertelematta vuodattaa kyyneleitä, kuin hänen silmissään olisi ollut hyrskyvä lähde, ja itki niin, että sitä oli ihme nähdä, ja suuteli lukemattomia kertoja elotonta sydäntä.
Hänen naisensa, jotka seisoivat ympärillä, eivät ymmärtäneet, mikä sydän se oli, eivätkä, mitä hänen sanansa tarkoittivat, mutta sääli valtasi heidät niin, että he kaikki itkivät ja kyselivät häneltä hellästi syytä hänen itkuunsa, mutta turhaan. Ja sitten koettivat he, mikäli tiesivät ja taisivat, häntä lohdutella. Mutta kun Ghismonda arveli kyllin itkeneensä, kohotti hän päänsä ja kuivasi silmänsä ja sanoi: Oi suuresti rakastettu sydän, kaikki velvollisuuteni sinua kohtaan on täytetty, ei jäänyt muuta tekemättä kuin kiirehtiä sieluani sinun sielusi seuraan.
Ja niin sanoen hän käski antamaan itselleen sen pullon, johon hän oli edellisenä päivänä valmistanut myrkkyvettä, ja kaatoi sen maljaan, jossa tuo hänen monilla kyynelillä kirkastamansa sydän oli. Ja pelottomasti hän vei maljan huulilleen ja tyhjensi sen pohjaan. Ja kun hän oli sen juonut, nousi hän malja kädessä vuoteelleen ja asettui siihen niin siveästi kuin saattoi, sijoittaen rakkaan vainajan sydämen oman sydämensä kohdalle, ja odotti sanaakaan lausumatta kuolemaa.