Seuranaiset, jotka näkivät ja kuulivat nämä asiat, vaikkeivät tienneet, mitä vettä se oli, jota hän oli juonut, lähettivät kertomaan kaiken tämän Tancredille. Tancredi aavisti jo sitä, mitä sitten tapahtuikin, ja riensi nopeasti tyttärensä kamariin, jonne hän saapui silloin, kun Ghismonda asettui vuoteelleen. Ja liian myöhään isä koetteli häntä lohdutella suloisilla sanoilla, ja kun hän näki, missä tilassa tytär jo oli, alkoi hän itkeä katkerasti.

Ghismonda lausui hänelle: Tancredi, säästä kyyneleesi vähemmän toivottua kohtaloa varten kuin tämä, äläkä uhraa niitä minulle, joka en niitä kaipaa. Onko kukaan koskaan nähnyt muiden paitsi sinun itkevän sellaista, jota itse halusi? Mutta kuitenkin, jos sinussa kytee vielä kipinäkin sitä rakkautta, jota ennen tunsit minua kohtaan, niin salli minulle vielä viimeinen lahja, ja koska sinusta ei ollut mieleen, että minä salaa ja hiljaisuudessa Guiscardon kanssa elin, niin anna minun ruumiini nyt levätä julkisesti hänen ruumiinsa kanssa, minne sen lienet heittänytkin.

Ruhtinas ei voinut kyyneleiltään ja tuskaltaan vastata. Ja Ghismonda, tuntien jo loppunsa lähestyvän, lausui elotonta sydäntä poveaan vasten painaen: Jääkää Jumalan huomaan, sillä minä lähden. Ja hänen silmänsä kalsenivat, ja tiedottomaksi mennen hän erosi tästä raskaasta elämästä.

Niin onnettomasti päättyi Ghismondan ja Guiscardon rakkaus, kuten olette kuulleet. Ja kun Tancredi oli heitä katkerasti itkenyt, katuen liian myöhään julmuuttaan, antoi hän haudata heidät kunniakkaasti, kaikkien salernolaisten surressa, yhteiseen hautakammioon.

TOINEN KERTOMUS.

Alberto munkki uskottelee eräälle venezialaiselle rouvalle, että enkeli Gabriel on häneen rakastunut, ja makaa siinä muodossa monta kertaa hänen kanssaan. Sitten hän syöksyy rouvan sukulaisia peljäten ulos hänen kodistaan ja pakenee erään köyhän miehen taloon. Tämä vie hänet seuraavana päivänä metsäläisenä torille, jossa hänet tunnetaan, ja luostariveljet ottavat hänet ja panevat vankeuteen.

Olipa ennen Imolassa elämältään jumalaton ja turmeltunut mies, jonka nimi oli Berto della Massa ja jonka häpeälliset teot kaikki imolaiset tunsivat. Ja ne veivät hänet niin pitkälle, ettei Imolassa ollut ketään, joka olisi uskonut, mitä totta hän puhui, saatikka sitten hänen valheitaan. Kun hän niin ollen huomasi, etteivät hänen petoksensa siellä enää käyneet päinsä, niin muutti hän melkein epätoivoissaan Veneziaan, tuohon kaiken saastan tyyssijaan, ja päätti keksiä siellä pahanilkistä elämäänsä jatkaakseen jonkin uuden tavan, jota hän ei ollut koetellut muualla. Ja hän tekeytyi, ikäänkuin olisi omatunto kalvanut häntä ennen tehtyjen pahojen töiden tähden, sellaiseksi kuin suurin nöyryys olisi hänet vallannut ja tuli katolilaisemmaksi kuin kukaan ja meni ja rupesi minoriittimunkiksi ja otti nimekseen Imolan Alberto veli. Ja siinä puvussa hän alkoi näön vuoksi viettää ankaraa elämää ja ylisteli suuresti katumusta ja pidättyväisyyttä eikä syönyt koskaan lihaa eikä juonut viiniä, ellei saanut sellaista, joka oli hänestä hyvää.

Ja tuskin lie ollut koskaan ketään, joka olisi tullut varkaasta ja parittajasta, väärentäjästä ja murhamiehestä niin yhtäkkiä hartaaksi saarnamieheksi kuin hän, luopumatta silti entisistä paheistansa, milloin vaan voi niitä salaisesti toteuttaa. Ja sitäpaitsi rupesi hän papiksi ja itki aina alttarin ääressä, milloin toimitti siinä palvelusta ja jos häntä näkemässä oli paljon väkeä, Vapahtajan kärsimyksiä, sillä hänelle eivät kyyneleet paljon maksaneet, kun hän niitä tarvitsi. Ja sanalla sanoen: saarnoillaan ja kyyneleillään osasi hän pimittää venezialaiset niin, että hän tuli melkein joka testamentin todistajaksi ja valtuutetuksi, mitä siellä tehtiin, monien ihmisten rahojen hoitajaksi ja melkein kaikkien miesten ja naisten rippi-isäksi ja neuvonantajaksi. Ja sillä tavalla menetellen hän oli muuttunut sudesta paimeneksi, ja hänen pyhyytensä maine oli siellä paljon suurempi kuin Assisin pyhän Fransiskuksen oli koskaan ollut.

Nyt tapahtui, että tämän pyhän veljen luo tuli toisten naisten kanssa itseänsä ripittämään eräs nuori, yksinkertainen ja tyhmä nainen, jota kutsuttiin Caquerinon Lisettaksi, rikkaan kauppiaan vaimo, sillaikaa kun mies oli lähtenyt kaleirineen Flanderiin. Ja kun rouva nyt istui munkin jalkain juuressa ja teki hänet, kuin veneziatar ainakin, ja ne ovat kaikki suuria hanhia, osalliseksi salaisuuksistaan, niin veli Alberto kysyi häneltä, oliko hänellä ketään rakastajaa.

Siihen vastasi rouva närkästynein kasvoin: Hm, herra frater, eikö teillä ole silmiä päässä? Näytänkö minä kauneuden puolesta samanlaiselta kuin muutkin naiset? Liikaakin minä lemmityisiä saisin, jos tahtoisin; mutta minun kauneuteni ei olekaan sellainen, että antaisin kenen tahansa itseäni rakastella. Montako olette nähnyt sellaisia, jotka ovat yhtä kauniita kuin minä? Minä olisin kaunotar vaikka paratiisissa.