Sillävälin valkeni päivä, ja kun se kunnon mies, joka otti veli Alberton luokseen, oli Rialto-sillalla, kuuli hän kerrottavan, että enkeli Gabriel oli mennyt viime yönä makaamaan madonna Lisettan kanssa, mutta langot olivat nähneet hänet ja hän oli peloissaan heittäytynyt kanavaan, eikä sitten tiedetty, miten hänen oli käynyt. Silloin mies aavisti heti, että se oli sama, joka oli hänen kotonaan. Ja hän meni sinne ja tunsi veli Alberton ja sopi paljon väiteltyään hänen kanssaan, että jos ei munkki halunnut miehen antavan häntä rouvan lankojen käsiin, niin oli hänen hankittava hänelle viisikymmentä dukaattia. Ja niin tehtiin.
Mutta kun veli Alberto sitten halusi lähteä sieltä, niin sanoi kunnon mies hänelle: Ei ole mitään muuta keinoa, ellette tahdo suostua erääsen ja ainoaan. Me vietämme tänään juhlat, ja sinne vie kuka ihmisen puettuna karhuksi, kuka toisen puettuna metsäläiseksi ja kuka minkin näköiseksi puetun. Ja sitten pidetään San Marcon torilla metsästys, ja kun se on lopussa, päättyvät juhlat. Ja sen jälkeen menee kukin otuksen kanssa, jonka sinne vei, minne haluaa. Jos tahdotte, ennenkuin saadaan urkituksi teidän olevan täällä, että minä vien teidät sinne jollakin sanotulla tavalla, niin minä voin saattaa teidät minne tahdotte. Muuten en tiedä, miten täältä voisitte päästä niin, ettei teitä tunnettaisi, varsinkin, kun naisen langot aavistavat, että te olette jossakin täällä lähistöllä, ja ovat asettaneet kaikkialle vartioita teitä kiinni ottamaan.
Vaikka veli Albertosta tuntuikin katkeralta lähteä sillä tavalla, niin hän, koska pelkäsi rouvan sukulaisia, taipui ja sanoi miehelle, minne hänet oli vietävä, ja olevansa tyytyväinen, miten mies häntä veikin.
Tämä voiteli nyt hänet yltäänsä hunajalla ja riputti täyteen untuvia ja pani hänelle ketjut kaulaan ja naamarin silmille ja antoi toiseen käteen paksun kepin ja toiseen kaksi suurta koiraa, jotka hän oli tuonut teurastuspaikasta; ja lähetti sitten kuuluttamaan Rialtolle, että kuka tahtoi nähdä enkeli Gabrielia, menköön San Marcon torille. Ja se oli venezialaista rehellisyyttä.
Ja kun tämä oli tehty, vei hän hänet tuokion päästä ulos ja pani hänet kulkemaan edeltä ja astui itse perästä pitäen ketjuista. Ja kuljetti hänet suuressa hälinässä, sillä kaikki sanoivat: Mikä se? Mikä se? torille, jonne tuli väkeä suunnattomasti, sekä niitä, jotka olivat seuranneet jäljestä, että sellaisia, jotka olivat kuulutuksen kuultuaan tulleet Rialtolta. Ja sinne saavuttuaan kytki hän metsäläisensä korkealle paikalle pilariin, ollen odottavinaan metsästystä; jollaikaa kärpäset ja paarmat tuottivat kytketylle, koska hän oli hunajalla voideltu, suurta kiusaa.
Mutta kun mies näki torin olevan täynnä väkeä, niin aikoi hän muka päästää metsäläisensä ketjuista, mutta vetikin naamarin pois veli Alberton kasvoilta ja sanoi: Hyvät herrat, koskei metsästettävää sikaa nyt tule eikä metsästystä toimiteta, tahdon näyttää teille, ettette olisi saapuneet tänne turhaan, enkeli Gabrielin, joka öisin laskeikse maahan taivaasta lohduttamaan Venezian rouvia.
Kun naamari poistettiin, niin tunsivat kaikki heti veli Alberton. Ja kaikki alkoivat huutaa hänelle ja sanoivat hänelle häpäisevämpiä ja pahempia herjauksia kuin millekään roistolle koskaan sanotaan. Ja sitäpaitsi nakkelivat he hänelle vasten kasvoja mikä mitäkin likaa. Ja siten he pitelivät häntä pitkän aikaa, kunnes hänen luostariveljensä saivat siitä sattumalta kuulla, ja heitä lähti noin kuusi ja tuli sinne, jossa he heittivät kaavun hänen ympärilleen ja päästivät hänet ketjuista ja veivät, tavaton melu takanaan, hänet luostariinsa. Siellä panivat he hänet tyrmään, missä hänen luullaan surkean elämän jälkeen kuolleen.
SEITSEMÄS KERTOMUS.
Simona rakastaa Pasquinoa. He ovat yhdessä eräässä puutarhassa; Pasquino hieroo hampaitaan salvian lehdellä ja kuolee. Simona vangitaan, mutta kun hän tahtoo näyttää tuomarille, miten Pasquino kuoli, hieroo hänkin hampaitaan samanlaisella lehdellä, ja kuolee samalla tavalla.
Oli kerran, ei kauan aikaa sitten, Firenzessä sangen kaunis ja säätyynsä katsoen viehättävä tyttö, köyhän isän tytär nimeltä Simona. Ja vaikka hänen täytyi hankkia omilla käsillään leipä, jota hän söi, ja elättää henkeään villan-kehruulla, niin ei hän silti ollut mieleltä niin köyhä, ettei hän olisi uskaltanut ottaa vastaan Amoria sydämeensä. Tämä olikin näyttänyt jo kauan tahtovansa mennä sinne erään nuorukaisen miellyttävän käytöksen ja sanain avulla, joka nuorukainen ei ollut korkeampaa säätyä kuin hänkään ja jonka hänen isäntänsä, kutomomestari, lähetti usein tuomaan hänelle villoja kehrättäväksi.