Kun hän siis oli ottanut vastaan Amorin miellyttävän nuorukaisen muodossa, jota hän rakasti ja jonka nimi oli Pasquino, niin halusi hän suuresti mennä pitemmällekin, mutta ei uskaltanut. Ja siksipä hän kehrätessään huokaisikin joka langan kierroksella, minkä hän pyöräytti rullalle, tuhansia tulta kuumempia huokauksia, kun muisteli häntä, joka oli villat hänelle kehrättäviksi antanut. Pasquino oli taas toisaalta tullut sangen huolehtivaksi siitä, että hänen mestarinsa villat kehrättäisiin hyvin, ja tarkasti ne kehruut, joita Simona kehräsi, useammin kuin muut, ikäänkuin niiden olisi ollut riitettävä kaikkiin kankaihin.
Tällä tavalla, kun nyt toinen tarkasti ja toinen iloitsi siitä, että häntä tarkastettiin, tapahtui, että poika tuli rohkeammaksi kuin hänen tapansa oli ollut ja tyttö suisti paljon pelkoaan ja häveliäisyyttään, joihin hän oli tottunut, niin että he viimein yhtyivät yhteisiin iloihin. Ja niin he puolelta ja toiselta näihin ihastuivat, ettei toinen suinkaan odottanut toisen niihin häntä kutsuvan, vaan he riensivät toistensa mieltä noudattamaan yhtaikaa toisiaan pyytäen. Ja kun tämä heidän huvinsa siten jatkui päivä päivältä ja tuli jatkuessaan yhä kuumemmaksi, niin sattui, että Pasquino sanoi Simonalle haluavansa kaikin mokomin, että tyttö keksisi keinon tullakseen erääsen puutarhaan, jonne hän tahtoi hänet viedä, sillä siellä he voisivat olla mukavammin ja epäluuloa herättämättä yhdessä.
Simona sanoi, että se on hänestä mieleen. Ja hän uskotteli isälleen eräänä sunnuntaina aterian jälkeen, että hän aikoo mennä anejuhlaan San Galloon, mutta menikin erään ystävättärensä kanssa nimeltä Lagina puutarhaan, jonka Pasquino oli hänelle neuvonut. Sinne tuli sitten Pasquino ja eräs hänen toverinsa, jonka nimi oli Puccino, mutta jota sanottiin Strambaksi eli Länkisääreksi. Ja kun siellä oli tehty uusi lemmenliitto Stramban ja Laginan välillä, niin Pasquino ja Simona menivät huvittelemaan yhteen puutarhan osaan ja jättivät Stramban ja Laginan toiseen.
Siinä puutarhan osassa, johon Pasquino ja Simona olivat menneet, oli hyvin suuri ja kaunis salviapensas, jonka juurelle he asettuivat istumaan. Ja kun he olivat huvitelleet melkoisen aikaa keskenään ja puhelleet ateriasta, jonka he aikoivat siinä puutarhassa kaikessa rauhassa nauttia, niin Pasquino kääntyi suureen salviapensaasen päin ja otti siitä yhden lehden ja alkoi hieroa sillä hampaitaan ja ikeniään sanoen, että salvia puhdistaa hyvästi ne kaikesta, mitä niihin jää, kun on syöty. Ja kun hän oli jonkun aikaa siten hieronut, niin alkoi hän jälleen puhua ateriasta, josta oli äsken puhunut.
Mutta kauan hän ei ollut puhellut, ennenkuin hän alkoi kasvoiltaan muuttua, ja tämän muutoksen jälkeen ei kulunut pitkää aikaa, kun häneltä meni näkö ja puhelahja, ja vähän ajan päästä hän kuoli.
Kun Simona tämän näki, niin alkoi hän itkeä ja huutaa ja kutsua Strambaa ja Laginaa paikalle. Nämä juoksivat kiireesti sinne, ja kun he näkivät, että Pasquino oli ei ainoastaan kuollut, vaan jo aivan pöhöttynytkin ja saanut sekä kasvonsa että koko ruumiinsa täyteen mustia pilkkuja, niin Stramba huusi heti: Voi sinua kelvoton nainen, sinä olet hänet myrkyttänyt!
Ja hän nosti suuren melun, niin että monet, jotka asuivat lähellä puutarhaa, sen kuulivat. Nämä juoksivat hätään, ja kun he tapasivat Pasquinon kuolleena ja pöhöttyneenä ja kuulivat Stramban valittavan ja syyttävän Simonaa, että hän oli muka petollisesti hänet myrkyttänyt, ja kun Simona, joka oli joutunut melkein suunniltaan tuskasta ja tästä äkillisestä tapahtumasta, joka oli riistänyt häneltä hänen rakastettunsa, ei osannut itseään puolustaa, niin kaikki uskoivat, että oli tosiaan niinkuin Stramba sanoi. Sentähden otettiin Simona, joka itki yhä katkerasti, vangiksi ja vietiin podestan, kaupungin voudin palatsiin.
Siellä kiirehtivät Stramba ja Atticciato Paksu ja Malagevole Häijy, Pasquinon toverit, jotka olivat saapuneet paikalle, erästä tuomaria niin, että hän ryhtyi tätä tapausta viivyttelemättä tutkimaan. Mutta kun hän ei voinut ymmärtää, miten Simona olisi tässä asiassa menetellyt pahassa aikomuksessa ja miten hän voisi olla syyllinen, niin tahtoi hän Simonan läsnäollessa nähdä vainajan ruumiin ja paikan ja tavan, miten kuolema oli hänen kertomansa mukaan tapahtunut, sillä hänen sanoistaan ei tuomari sitä ymmärtänyt tarpeeksi hyvin.
Hän antoi siis minkäänlaista melua herättämättä viedä Simonan sinne, jossa Pasquinon ruumis vielä makasi, paisuneena kuin tynnyri; ja meni itse perästä ja kummasteli, millainen ruumis oli, ja kysyi sitten Simonaita, miten se oli tapahtunut.
Tämä lähestyi salviapensasta, ja kun hän oli kertonut koko äskeisen tarinansa, niin hän, tehdäkseen tuomarille aivan selväksi tapauksen, joka oli sattunut, hieroi hampaitaan yhdellä noista salvian lehdistä niinkuin Pasquinokin oli tehnyt. Stramba ja Atticciato ja muut Pasquinon ystävät ja toverit pilkkasivat tuomarin läsnäollessa Simonan sanoja ja menettelyä turhiksi ja perättömiksi ja syyttivät häntä entistä kiivaammin katalaksi olennoksi ja pyysivät ainoastaan yhtä seikkaa, nimittäin että Simona tuomittaisiin sellaisesta kataluudestaan rangaistukseksi tuleen. Mutta silloin sattui, että tuon onnettoman, joka seisoi paikallaan jäykistyneenä tuskasta, koska oli rakastettunsa kadottanut, ja Stramban vaatiman rangaistuksen pelosta sekä siksi, että oli hieronut salvialla hampaitaan, tapasi yhtäkkiä sama kohtalo, joka oli äsken tullut Pasquinolle, kaikkien läsnäolijain suureksi ihmeeksi.