Ja paitsi tätä he lisäsivät: Ja mikäs monna Tessalla on? Näyttääpä siltä, kuin sinä olisit häntä lyönyt? Mitä tyhmyyksiä tämä on?
Calandrino oli niin väsynyt kivien painosta ja vaimonsa raivokkaasta pieksämisestä ja surusta, kun luuli niin suuren onnen kadottaneensa, ettei saanut henkeä sisästään antaakseen edes sanan vastaukseksi. Kun hän siis viivytteli, niin alkoi Buffalmacco uudestaan: Calandrino, jos sinulla olikin muut vihan syyt, niin ei sinun silti pitänyt puijata meitä niinkuin teit. Sillä kun sinä ensin olit vienyt meidät etsimään kanssasi arvokasta kiveä, niin sinä, toivottamatta meitä edes Jumalan haltuun tai hiiteen, jätit meidät Mugnonen notkoon kuin kaksi pässiä, ja tulit itse tänne. Sen me panimme suuresti pahaksemme. Mutta totisesti se on viimeinen pila, minkä meille koskaan teet!
Näihin sanoihin Calandrino sai vastatuksi vaivoin: Kumppanit, elkää suuttuko, asia on toisin kuin te luulette. Minä, onneton! olin sen kiven jo löytänyt. Ja tahdotteko kuulla, puhunko totta? Kun te ensin kyselitte toisiltanne minua, olin minä tuskin kymmenen jalan päässä teistä. Ja kun minä huomasin, että te tulitte minua kohti ettekä nähneet minua, niin minä tulin tänne päin ja koko ajan minä kuljin vähän matkaa teidän edeltänne tänne.
Ja hän alkoi kertoa heille yhdestä päästä loppuun saakka, mitä he olivat tehneet ja sanoneet, ja näytti heille selkänsä ja kupeensa, miten kivet olivat niitä kolhineet, ja jatkoi: Ja sanon teille, että kun tulin sisään portista, povellani kaikki nämä kivet, jotka näette tässä, niin ei minulle sanottu mitään, ja tehän tiedätte, miten epämiellyttäviä ja sietämättömiä nuo vartiat tavallisesti ovat tahtoessaan kaikkea katsella. Ja sitäpaitsi kohtasin kadulla useita kuomiani ja ystäviäni, joilla on aina tapana puhutella minua ja kutsua juomaan, mutta ei ollut ainoatakaan, joka olisi sanonut minulle puoltakaan sanaa, sillä eiväthän he nähneet minua. Mutta viimein, kun tulin kotiin, tämä kirottu akka paholainen ilmestyi vastaani ja näki minut, ja, kuten tiedätte, naiset hävittävät joka seikasta tehokkuuden. Ja niinpä minä, joka äsken voin sanoa itseäni Firenzen onnellisimmaksi ihmiseksi, olen nyt tullut kaikkein onnettomimmaksi. Ja sentähden minä häntä pieksinkin niin kauan kuin voin käsiäni liikuttaa, enkä tiedä, mikä minua pidättää, etten puhkaise häneltä vielä suonia, sillä kirottu olkoon se hetki, jolloin hänet ensi kertaa näin ja jolloin hän tuli minulle ja tähän taloon.
Ja taas syttyi hänen vihansa niin, että hän aikoi nousta ylös ja mennä uudestaan lyömään vaimoaan.
Kun Buffalmacco ja Bruno tämän kuulivat, olivat he suuresti hämmästyvinään ja vahvistivat usein todeksi, mitä Calandrino sanoi, ja heillä oli niin suuri halu nauraa, että olivat haljeta. Mutta kun he näkivät hänen nousevan raivoissaan ylös lyödäkseen vaimoaan toistamiseen, niin he asettuivat häntä vastaan ja pidättivät häntä, sanoen, ettei tässä asiassa ollut vaimossa mitään syytä, vaan hänessä itsessään, joka tiesi, että naiset hävittävät kaikista seikoista tehokkuuden, eikä ollut sanonut vaimolleen, että tämä varoisi ilmestymästä hänen eteensä sinä päivänä. Mutta tämän varovaisuuden oli Jumala häneltä riistänyt, joko siksi, ettei se onni ollut hänelle tuleva, tai sentähden, että hän aikoi pettää tovereitaan, joille hänen, kun hän näki kiven löytäneensä, olisi pitänyt siitä ilmoittaa.
Ja kun he olivat monilla sanoilla eikä vähällä vaivalla saaneet onnettoman vaimon sovitetuksi hänen kanssaan, niin he jättivät hänet alakuloisena kotiinsa, joka oli täynnä kiviä, ja menivät pois.
KUUDES KERTOMUS.
Bruno ja Buffalmacco varastavat Calandrinolta sian. He teettävät hänellä sen löytymiseksi kokeen inkiväärä-pillereillä ja valkoviinillä ja antavat hänelle kaksi kertaa toisensa jälkeen koiran-inkiväärää ja aloeta, jolloin näyttää siltä, kuin hän itse olisi varastanut sikansa. Ja he vaativat häneltä lahjukset, etteivät kerro asiaa hänen vaimolleen.
Ketkä Calandrino, Bruno ja Buffalmacco olivat, ei minun tarvitse teille selittää, sillä heistä on kuultu kyllin puhuttavan. Siksi minä sanon, suoraan asiaan käyden, että Calandrinolla oli lähellä Firenzeä eräs pieni tila, jonka hän oli saanut vaimonsa myötäjäisinä ja josta hän, paitsi muuta, mitä hän siitä korjasi, sai joka vuosi sian. Ja hänen tapansa oli lähteä aina joulukuussa vaimoineen maalle ja teurastaa ja suolauttaa se siellä.