Epätoivon huutoja tyhjyydessä. Toisia kohti suunnattuja, mutta itselle sanottuja. Ponnistuksia, itsekuria, omantunnontuskia. Yleviä pyrkimyksiä, jotka hukkuivat nelipalstaiseen kirjoitelmaan. Kiihkeätä puhtaudenkaipuuta, joka yhtäkkiä unohtui naisen valkoisten lanteiden vaiheilla. Syöksymistä kohti korkeuksia, taivaiden kadehtimista, vaarallisen seikkailun, suuren yrityksen rakkautta (ihmisen sinkoamista kohti toista, tuonpuolista elämää, Jupiterin suvun kukistaminen, käärmeen lupauksen lopullinen toteutuminen, todellinen lunastus ilman ristiä ja verta, joka tihkuu siunanneista käsistä); pyörryttävää, voittamatonta thaumaturgista unennäköä — ja pikkuinen ja pikkuhurskas jokapäiväinen elämä: pienoinen huone, pieni kahvila, pieni kaupunki ja siinä ylen pieniä pikkuihmisiä.
Minä taistelin sittenkin. Taistelin hurjasti ja voimakkaasti, sydän täynnä toivoa ja aivoissa ankara tahto. Tässä pelissä oli panoksena koko olemukseni. Tulla sellaiseksi, tehdä se — tai tuhoutua. Minä puolustin itseäni kiusauksilta, jotka houkuttelivat minua välttämättömään keskinkertaisuuteen, yritin luoda ympärilleni säälimättömän yksinäisyyden, ainakin henkisen, ellei aineellista; taistelin itseäni vastaan, kuritin itseäni, kasvatin itseäni tuskan avulla kestämään tulevia kauheita koettelemuksia. Tunsin välttämättömäksi täydellisen keräytymisen, keräytymisen oman olemukseni syvyyteen, hiljaisuuteen, joka pakottaisi minut kuuntelemaan ainoastaan itseäni — eikä mitään muuta. Minun piti olla uuden ihmiskunnan ensimmäinen ihminen — minun piti olla puhtaasti sisäisen, ruumiista, aineesta ja eläimellisyydestä kerrassaan riippumattoman elämän esimerkiksi kelpaava aloittaja. Huomasin olevani etäällä asettamastani päämäärästä, huomasin, etten ollut vielä se tahraton ja heikkoudesta vapaa henki, joka oli määrätty saattamaan ihmisiä heidän suurella retkellänsä nykyisen elämän tuolle puolen. Mutta se ei lannistanut rohkeuttani. Tehtävän mahdottomuuden synnyttämä intomieli, uskaliaisuus, joka sai kaikki korkeat inhimilliset tarkoitusperät näyttämään vaivaisilta, kaukaa viittovan voiton mieletön varmuus, suunnaton ylpeys siitä, että tunsin olevani sellaisen ennenkuulumattoman ja mielikuvitusta ihmeellisesti kiehtovan kutsumuksen täyttäjä, ehdoton tarve tempautua irti tästä todellisuudesta, tästä maailmasta ja tästä inhimillisestä olemassaolosta, kaikki tuo sokaisi minua yhä enemmän kulkiessani kohti kamalinta heräämistä, mikä voi tulla ihmisen osaksi. Minusta tuntui kuin kulkisin yli maan kuin näkymätön jättiläinen, joka astuu vuoren huipulta toiselle, hyppää viheriöiden, autioiden merten yli ikäänkuin ne olisivat pelkkiä lätäköitä, kohottaen päänsä taivaan tähtien joukkoon, ja lämmittelee auringossa niinkuin köyhä mies risuvalkeansa ääressä.
Uskomattomia suunnitelmia ja ilmestyskirjamaisia näkyjä liikkui noina aikoina mielessäni, ja väkevämpi työnsi heikomman pesästään hillittömän mielipuolisuuden yhä kasvavalla kiivaudella.
Ajatukseni oli kuitenkin suunnattu yhteen ainoaan kohtaan: alinomaa vain siihen. Tehdä mahdolliseksi, toivottavaksi ja läheiseksi ihmissuvun uudestisyntyminen, ihmiseläimen muodonvaihdos, ihmisjumalan yleinen tuleminen. Mutta siinä tarkoituksessa oli ennen kaikkea välttämätöntä, että toisetkin alkaisivat tuntea, mitä minä tunsin, ja että kaksimieliseen ja amfibiseen elämäämme kohdistuva ylenkatse, inho, häpeä ja kauhu eläisivät kaikissa samoinkuin minussa. Ja silloin ajatukseni suuntautui taiteeseen.
Yksin taide kykeni sellaisen ihmeen tekemään. Ainoastaan runous voi tuimentaa olevaisen elämän aiheuttaman kauhuntunnon, jonka usein tukahdutti totunnainen tajuttomuus, se yksin kykeni luomaan kauhuihin uutta voimaa, puhaltamaan kaikki murheet uuteen paloon, herättämään häpeäntuntoa ja sytyttämään tuskaa siihen, missä totunnaisuuden lepo on suloisin. Teoriat ovat vailla vaikutusvoimaa. Teoriat saavat vakuutetuksi ainoastaan harvoja ja ikävystyttävät kaikkia muita, mutta elävä taide, väkevä ja kiehtova (toisin sanoen: runollinen runous, täysivärinen, sopusointuinen ja vastustamattoman välitön) saisi varmaan ihmiset taivutetuiksi kuvastelemaan itseänsä inhimillisen olemassaolon kuolleessa meressä ja peräytymään kauhistuneina — yhtäkkiä tahtoen paeta, olla toisin. Kuvastellessaan itseänsä päivänkakkarain reunustaman lammen kalvossa, Narkissos siten aiheutti itselleen kuoleman; ihmissuvulle piti siitä aiheutua uusi elämä.
Runollinen luova työ ei voinut olla — minussa, sinä aikana — yksityiskohdissa viipyvää, episodinluontoista, rajoitettua. Minä elin suuruuden ilmakehässä, ajatellen suuria asioita: runoudenkin (vaikka se olikin vain lunastustyön ensimmäinen väline eikä mitään muuta) tuli senvuoksi olla suuri, valtava. Valtavan suuri ainakin suunnitelmaltansa, — kuin maalattava pinta, taulu. Kosmillinen runoelma, maailman draama, rajaton näkymö. Silmätessäni taaksepäin havaitsin ainoastaan kaksi näkökannaltani huomionarvoista teosta: Divina Commedian ja Faustin. Ne olivat molemmat valtavia elämän ja historian tutkisteluja: tämän- ja tuonpuolinen edustettuina. Danten teoksessa maanalainen ja ylitaivainen maailma tuomitsemassa maallista, Goethen runoelmassa myytin ja metafysiikan maailma tuomitsemassa todellisuutta. Kärsimys ja rakkaus, ylä- ja alamaailma, pyhimykset ja äidit, ja pyörretuuli, joka seuraa lunastusta kaipaavaa synnintekijää hänen matkatessaan taivaan ja maan välillä.
Firenzeläisen priorin teos enempää kuin frankfurtilaisen neuvosmiehen runoelmakaan ei kumminkaan vastannut kuvitelmiani. Nuo kaksi legendaa — ikuisen elämän ja ikuisen nuoruuden — eivät riittäneet motiiveina sisällyttämään itseensä kaikkien ihmisten koko elämää kaikkine muotoineen ja vaiheineen. Vaadittiin enempää. Enempää, vieläkin enempää. Kristinoppiin sisältyi eräs myytti, joka sopi paremmin tarkoituksiin!: viimeisen tuomion myytti. Niinpä suunnittelinkin silloin mielessäni ja paperilla ainoan tragedian, joka tyydytti mielettömyyttäni. Se oli Dies irae, vihan, kauhun ja hammastenkiristyksen suuri päivä, joka kutsuu viimeiselle tuomiolle ihmissuvun ensimmäisen ja viimeisen jäsenen.
Kun aurinko oli kalpea kuin kuu taivaalla, joka näytti avartuvan ja pimenevän, ja maa kuivui ja käpertyi kuin unohdettu hedelmä, piiloutuivat ihmiset luoliin ja katakombeihin, olivat lähempänä kuolleitansa kuin ennen ja keräytyivät yhteen niinkuin karja talven tullen. Kevät saapui jälleen, mutta ei tuonut enää kukkia, viimeinen satakieli kuoli autioon pesäänsä, tuhatvuotisen raadannan väsyttämät juhdat olivat väin hylätyille vainioille lepoon laskeutuneita valjenneita luita, ja kiviset, marmoriset ja rautaiset kaupungit luhistuivat vähitellen hylättyinä äänettömässä hämärässä.
Yksi ainoa ihminen ei tahtonut luopua taivaasta. Kaikki hänen veljensä olivat aikoja sitten jättäneet palestinalaisen taikauskon, joka johti nimensä Kristuksesta; mutta hän yksin vielä uskoi. Viimeinen kristitty odotti korkealla paikalla niitä merkkejä, joiden piti pyhien kirjojen mukaan edeltää suurta loppua. Ja katso: hänen uskonsa oli voitollinen, ja Johanneksen ilmestys kehittyi hänen valvomisesta väsyneiden silmiensä näkyviin. Mustat hevoset tömistyttivät autioitunutta maata, meret kuohuttivat vesiänsä taivaalle ja nuoleksivat vuorten kupeita; vihdoin aukenivat taivaat, ja mustan holvin repeämistä satoi nopeita ja lukemattomia nuolia, ikäänkuin upottaakseen vielä jäljellejääneet maanosat tulitulvaan. Silloin, merkkien näyttäessä pettämättömiltä, viimeinen kristitty lähti maanalaisiin luoliin ilmoittamaan loppua veljillensä. »Pelätty päivä on tullut. Kirja ei valehdellut. David ja Sibylla ovat todistaneet oikein. Nyt on varustauduttava kuolemaan. Tuomio on lähellä: nyt on suuren vihan päivän aatto.»
Mutta ihmiset eivät tahtoneet kuolla; he eivät tahtoneet uskoa kuolemaan, loppuun, tuomioon. Kristitty huusi liian äänekkäästi. Kukaan ei tahtonut häntä kuunnella, mutta hänen sanansa saivat levottomaksi jokaisen sydämen. Ja silloin muutamat muistivat, että hänen Jumalansa oli kuollut ristiinnaulittuna, ja jotta hänen uskonsa saisi osakseen sille kuuluvan pilkan, hänetkin naulittiin puuristiin — siinäpähän vaikenisi. Raudan raadellessa hänen käsiänsä, veden tihkuessa suurin pisaroin ja paljaan rintakehän kohoillessa kuolontuskissa hän julisti vielä viimeisen kerran varmaa, lähestyvää loppua. Kuoleman suljettua hänen suunsa kaikki ihmiset tunsivat itsensä vapautuneiksi ja onnellisiksi, siellä maan uumenissa alkoi riehua hillitön hekuman juhla, ja viimeinen päivä oli kuin pahojen himojen helvetti. Mutta pian avasivat syvyydet kitansa heidän jalkojensa alla, vuoret järkkyivät ja kukistuivat tuhansien ukkosten pauhuin; maanalaiset holvit sortuivat, ja koko maa oli pelkkä luukammio vailla elämää ja ääretön hautausmaa, jossa ei ollut yhtäkään eloonjäänyttä.