Kaikki vaikeni.
Muutamia tunteja (tai vuosisatoja?) vallitsi hiljaisuus — niinkuin alussa. Hautapallo kiersi tyhjyydessä rauhallisine luukasoineen. Kaikki äänet olivat vaienneet, kaikki ongelmat olivat ratkenneet, ja kuolleet voivat vihdoinkin levätä, koska ketään ei ollut elämässä heidän vierellänsä; kukaan ei heitä muistanut, itkenyt eikä surrut.
Silloin kajahtavat äkkiä pasuunat — ylösnousemusta julistavat kauheat pasuunat, viiltävät, loihduiliset, haaveelliset: niiden ääni on niin voimallinen, niin läpitunkeva, niin syvä ja käskevä, että se herättää kuolleet — nekin, jotka nukkuvat tuhansien ja kymmenientuhansien vuosien unta. Nyt pauhaavat taivaan pasuunat tuntemattomien suiden puhaltamina, voimallisina kuin Kristuksen lempeimmät sanat, niin väkevästi, alinomaisesti ja kiihkeästi, että ihmisten luut alkavat vapista piilopaikoissaan maan alla ja meren syvyydessä, että liha palaa takaisin luurankoon, henki ja liikunto kuolleiden äärettömään sotajoukkoon.
Tuossa lepää Josafatin laakso, avarana kuin maailma, merestä toiseen ulottuvana; sen peittää, täyttää suunnattomana kiehuvana joukkona ylösnoussut ihmissuku, kaikkien maiden, kaikkien rotujen, kaikkien ikä- ja aikakausien miehet, naiset, vanhukset ja lapset, jotka ovat kaikki sisaruksia, samassa tähdessä syntyneitä, ja kohtaavat toisensa nyt ensimmäisen kerran — ja huutavat, pelkäävät ja odottavat.
Useimmat eivät tiedä, minkätähden ovat siinä, kysyvät eivätkä ymmärrä. Toiset itkevät syrjässä, toiset peittävät kasvonsa, jotteivät näkisi. Muutamat tapaavat ja tuntevat toisensa ja muistavat. Alkavat keskustelut — ihmisten ensimmäiset todelliset keskustelut.
Unien toivelmat toteutuvat. Caesar voi keskustella Aleksanterin kanssa, Dante tervehtii syleillen Vergiliusta, Kaarle V kysyy neuvoa Salomonilta. Sotilaat kohtaavat sotilaita, kuninkaat liittyvät kuninkaisiin, kauniit naiset löytävät kadottamansa rakastajat, vuorten yksinäisyydessä syntyneet ja kuolleet etsivät toisensa ja tekevät ristinmerkkejä.
Kaikki tiesivät vihdoin, minkätähden olivat herätetyt, ja tiesivät, mikä heitä odotti. Totiset kristityt riemuitsivat. He saisivat vihdoin nähdä Kristuksensa astuvan alas taivaan pilvistä tuomitsemaan ja palkitsemaan. Siellä täällä kuului jo puolusteluja ja rukouksia, toiset huusivat itselleen armoa, toiset anelivat epätoivoisina äärimmäistä anteeksiantamusta. Muutamilla oli vielä rohkeutta uhata poissaolevia jumalia. Toiset arvelivat, että tämä kuolemanjälkeinen markkinahuvi oli kohtalon viimeinen iva ennen todellista tuhoa. Joku ehdotti, että aljettaisiin rakentaa asumuksia ja nimittää hallitusmiehiä; nähtiin miesten ja naisten syleilevän toisiansa maassa unohtaakseen syntisen tungoksen kauhut.
Kukaan ei käsittänyt mitään; kukaan ei kyennyt enää ymmärtämään toista. Joka hetki kohosi ääni pyrkien kuuluville; tuhannet toiset äänet vastasivat, ja pauhu oli niin sietämätön, että se pakotti kaikki vaikenemaan. Profeetat yrittivät yhä vielä tehdä tehtäväänsä; eräs heistä oli kavunnut kummulle ja saarnasi vaahtoavin suin, lakkaamatta ja kenenkään kuuntelematta.
Vihdoin kaikki uupuivat. Tuomio ei alkanut. Niin he odottivat vaieten, pitkiä tunteja, pitkiä päiviä, — ehkäpä vuosiakin. Ja kukaan ei tullut. Silloin huusivat kaikki yhteisesti:
Kristus! KRISTUS! KRISTUS!