Koko ihmiskunta, kaikki ihmiset, jotka olivat eläneet maan päällä rakastaen, kärsien ja toivoen, koroittivat kohti taivasta äänensä — kuin haasteen. He tahtoivat päästä tuomiolle: odotuksen epävarmuus oli kauhistavampi ja tuskallisempi kuin helvetti.
Eräs köyhä kuvaili köyhien elämää ja pyysi saada kuolla vielä kerran, eräs kuningas kertoi kuninkaiden elämästä, runoilija runoilijoiden, työmies työmiesten, portto porttojen, merimies merimiesten elämästä. Egyptin orjat, Kiinan maatyöläiset, Amerikan sotilaat, Rooman legionäärit, Englannin kaivostyömiehet, kaikki kertoivat elämästänsä ja anoivat armoa; kaikki pyysivät saada kuolla vielä kerran.
Kuka heistä oli ollut onnellinen? Kuka heistä oli ollut syyllinen? Elämä ei ollut milloinkaan suonut kenellekään, mitä jokainen oli rukoillut — ja useimmat olivat viettäneet elämänsä ihan varjossa. Jumala oli puhunut ainoastaan valituillensa. Kuka oli tehnyt heidät sellaisiksi? Ja mitä merkitsi tämä ylösnousemuskomedia? Ellei ollut odottamassa kauniimpi elämä, niin kuolema oli parempi — verrattomasti parempi!
Kun nämä miljardit onnettomat olivat siten huutaneet hätäänsä, laskeutui jälleen hiljaisuus heidän ylitsensä. Kristitytkin joutuivat epäilyksen valtaan. Minkätähden Kristus ei ilmestynyt kunniassaan halkeavien taivaiden keskellä tulisella valtaistuimellansa, enkelien ja pyhien ympäröimänä niinkuin vanhojen luostariveljien maalauksissa?
Mutta vihdoin kuului mykän joukon yläpuolelta ääni, joka sanoi: Kristus ei ole taivaassa. Kristus on teidän seassanne nöyränä ja yksinäisenä. Hänkin oli ihminen, hänkin oli syyllinen, hänkin odottaa tuomiotansa. Tuomitkoon ihminen ihmisen ja saakoon jokainen, mitä odottaa. Ne, jotka ovat uskoneet paratiisiin, tulevat autuaiksi, ja ne, jotka ovat uskoneet ainoastaan kuolemaan, muuttuvat jälleen tomuksi ja tuhkaksi!
Ja ihmiset lepäsivät jälleen — ikuista lepoansa.
Kuinka moni seikka onkaan ehtinyt mielestäni häipyä! Kuinka naurettava onkaan nyt tuo katkelmainen ensimmäisen ehdottomasti traagillisen murhenäytelmän muistelma. Toista kuin Faust! Tuhansia dialogeja, satojatuhansia kohtauksia — ja koko elämä kaikkine noine tuhansine henkilöineen. Maailmanhistoria muutettuna näytelmäksi; helvetin tragedia ja jumalainen komedia kehiteltyinä täydellisyyteensä ja avarrettuina mahdottomuuteen asti.
Minä uneksin saavani sen esitetyksi aavikonkokoisessa teatterissa, näkymönä todelliset vuoret, sanoin, jotka kaikuisivat kauhistavina kuin Danten, hahmoin, jotka muistuttaisivat Michelangelon luomia, ja sävelin, jotka kaikuisivat jumalaisempina kuin Wagnerin. Olisin tahtonut saada siihen hengityksen voimakkaan kuin tuulen, orkesteriksi meren, kokonaisia kansakuntia kuoroiksi ja uuden kielen, peloittavan, täydellisen ja selvän, josta löytyisivät kaikki maiset äänet, imeväisen vaikerruksesta aina vesiputouksen valtavaan pauhinaan. Huokauksia, jotka saisivat taivaat heltymään, polvilleen langenneiden kansojen huutoja — ja hiljaisuutta, todellista, saavuttamatonta hiljaisuutta!
Kaikkien ihmisten olisi täytynyt vapista lukiessaan, nähdessään tai kuullessaan teostani, ja jokaisen olisi täytynyt tässä äärimmäisessä runoelmassa tuntea koko elämänsä, kaikki hyvä ja kaikki paha — kulku ilman ylösnousemusta kohti tuota viimeistä hetkeä (vihan päivää) jolloin kaikki tuomittaisiin — tuomitsijoina he itse, aution taivaan alla.
Ja tuon suunnattoman näytelmän aiheuttamasta pelosta oli sitten koituva uuden elämän — lupaamani elämän — välttämättömyys.