XXVI
TOIMISINKO?
Filosofia! Lepoa tuottavan varmuuden kaipuu ja toivo, vaikeiden totuuksien pyhä portti, askeettisen intomielen taikajuoma järjestelmien asumattomissa erämaissa, hukkaanmenneen elämän ylväs sulo, tavallisen kokemuksenomaisen elämän, fysiologisten ilojen, maksettujen huvien (lohdutusten?) dionyysinen sijake.
Filosofia! Lapsuuden viehätys, kasvuiän rakkaus, nuoruuden intohimo. Usko vailla pyhiä kirjoja, jumalanpalvelus, josta puuttuvat juhlamenot, palvonta ilman rukouksia — ja kumminkin sydämelleni rakkaampi ja läheisempi kuin kaikki uskonnot! Abstraktinen ajatus, paljas kuin ensimmäisten nerojen mestariteokset, kaikkea luotua sopusointuisempi ja täydellisempi aate, virheetön käsiteverkko kuin luova piirros olemiston koskemattoman kankaan pinnassa.
Filosofia! Aladinisia maailmoita, joiden haamut ovat elävämpiä kuin elävät olennot, varjoja, jotka houkuttelevat väkevämmin kuin ihmiset, sanoja, jotka ovat mehukkaampia kuin oliot itse, kaavoja, jotka vaikuttavat sytyttävämmin kuin runonsäkeistö!
Minä opin sinut tuntemaan, rakastin sinua, tein sinulle väkivaltaa. Sinä olit pidättyväisen elämäni lakkaamaton juhla, liiallisen terveyteni' kuume, karun sydämeni unohtumaton riemulaulu. Aivoja, aivoja, pelkkiä aivoja! Teorioja, periaatteita, dialektiikkaa, abstraktioita ja vain abstraktioita! Minä elin systeemeistä, elin systeemeissä, ravitsin itseäni metafysiikalla, uneksin metafysiikkaa.
Kaikkein okaisimpien ideologiain aarniometsät olivat minun paratiisini — paratiisi, jossa ei ollut ainoatakaan viheriää lehteä. Taivaallisen ykseyden häikäisevä aurinko loi säteitänsä päähäni, jota ilmankin kuumensivat veri ja mietteet; se haavoitti huienneet silmäni ja sulki ne liialla valollansa. Näissä okaiden ja pistävien piikkien erämaissa minä jouduin erakon tavoin tuntemaan aistillisen ja maallisen kauneuden lihalliset kiusaukset. Naiset katselivat minua tummin silmin, suurin, avoimin ja liikkumattomin, ja meren aurinkoisella rannalla keinuivat Goethen kultaoranssit suolan ja äärettömyyden kyllästämässä tuulessa. Ja minä pysyin pitkät vuodet (monet monituiset vuodet, kuukaudet ja päivät — ja monet monituiset yöt!) sinulle uskollisena niinkuin chanson de gesten ritari, ja minulla ei ollut ketään muuta Jumalaa sinun edessäsi. Minä etsin sinua kaikista kirjoista, palvoin sinua kaikissa muodoissa, vedin sinut ilmi jokaisesta sanasta, valloitin sinut suurista, puolustin sinua pienissä. Jokainen löytö merkitsi suurta hengen juhlaa, jokainen totuuden valtaaminen pitkää kamppailua rinta rintaa varten, jokainen kirkastuminen mietehoureissa vietettyjä pitkiä öitä!
Sinua, filosofiaa, minä kiitän kaikesta: puhtaampien maailmoiden kaipauksesta, hurmioisesta kohonnasta yliaistilliseen, hävitystaidon harjoittamisesta, siitä tunnosta, että olen kadun väkeä ylempänä. Minä olin kokonaan sinun, ja sinä olit kokonaan minun.
Mutta sittenkin tuli hetki, jona osoittauduit minulle todellisessa hahmossasi: tyhjyyttä kiertävänä masentavana lukutaikana, turhana ja särkyvänä järjestelmänä tuiman ja tulvivan erilaisuuden yllä, ironisena syöksymisenä kohti itsensätuhoamista.
Niin torjuin sinut luotani, halveksin sinua, ajoin sinut pois — petin sinut. Siinä tehtävässä, jota suunnittelin, olit vain esteeksi. Sinä et täyttänyt, mitä lupasit. Täyttämääsi en osannut käyttää hyväkseni. Minä etsin toimintaa, tekoa, muuttamismahdollisuutta, — nykyistä todellisuutta sen muuttuessa huomispäivän todellisuudeksi — ja sinä soit minulle ainoastaan hyödytöntä kontemplatioa, lepoa absoluuttisessa tai uuvuttavaa kuumetta kärsimättömästi rientäessäni kohti päämäärää, joka väistyi väistymistään.