Filosofia oli ollut tiedoitsemistoimintaa (kontemplatioa) ja universaalisen (ykseyden) etsintää.
Minä taas tahdoin toimintaa (muuttamista, luovaa työtä) ja niinmuodoin todellisuutta (välitöntä, konkreettista todellisuutta: erikoista, yksityistä). Minä kukistin filosofian tuhatvuotisen käsitteen, kukistin sen kaikkea vallitsevasta asemasta olemattomuuteen, katkaisin perintätiedon ja peräydyin filosofiaa edeltävälle ajatuksen asteelle. Niin menetellen otaksuin hyödyttäväni filosofien filosofiaa. Jokainen ongelma oli minulle välineitä, välineiden muuntamista koskeva ongelma. Jokainen filosofi oli vain kokenut keksiä uusia ratkaisuja vanhoihin probleemeihin, mutta kaikki ratkaisut, vanhat ja uudet, pohjautuivat samoihin edellytyksiin, tottelivat samoja lakeja ja lankesivat samoihin virhepäätelmiin — toisin sanoen: olivat erittäin suuressa määrässä samanlaisen henkisen rakenteen tuotteita. Oli turhaa yrittää kulkea kauemmaksi näitä ylen tallattuja teitä pitkin. Vuosisatojen varrella kertynyt kokemus osoitti — tulosten turhuuden ja tyhjyyden nojalla — ettei siinä suunnassa ollut enää mitään tehtävänä eikä mitään saavutettavana. Sanaston parantaminen, menetelmien hiominen, loogillisen koneiston osien korjaaminen, terminologian muuttaminen — kaikki tuo oli vain keskinkertainen keino niitä henkilöitä varten, jotka eivät uskalla poistua esi-isien valtateiltä. Jotta ajattelun tulokset muuttuisivat toisenlaisiksi, jotta olisi oikeus toivoa jotakin lopullista totuutta, joka tosiaankin perinpohjaisesti eroaisi tavanomaisista, oli välttämättä tehtävä vaikea — mutta ainoa mahdollinen — päätös aloittaa toiselta taholta. Filosofia on rakennelma, joka on valmistettu välineiden avulla, filosofian välineinä toimivat filosofien aivot, tuotteiden parantaminen edellyttää välineiden parantamista: filosofian parantamiseksi on niinmuodoin välttämätöntä parantaa ensin filosofien aivoja. On saatava sielut muuttumaan.
Oli siis tehtävä jotakin, toimittava, muunnettava, — ei ainoastaan tiedettävä, kuvailtava, perusteltava.
Filosofit (eivät suinkaan kaikki; vain ylen harvat) ovat ajatelleet yhden ainoan välineen muuntamista: kielen, mutta ovat unohtaneet kaikkein tärkeimmän: oman sielunsa.
Sama periaate oli sovellettavissa moraaliin. Mitä hyötyä oli normien, käskyjen ja imperatiivien lukuistamisesta, kun ihmiset kumminkaan eivät välittäneet mitään noista pitkistä eetillisistä saarnoista ja pysyivät entisenlaisina lurjuksina, kenties hieman kesyttyen, mutta epäilemättä muuttuen tekopyhemmiksi? Jos keksitte keinon muuttaa luontaisia taipumuksia, sisäisiä, sielullisia arvoja, niin hyveelliset teot kumpuavat esiin ihan itsestään, saarnoja, neuvoja ja sääntöjä ollenkaan kaipaamatta! Muuttakaa ihmisen persoonallisuus, välittömästi ja tehokkaasti, niin jokainen eetillinen järjestelmä, kaikkein ytimekkäinkin, muuttuu samassa tarpeettomaksi! Saakaa ihmiset muuttumaan omaehtoisesti hyveellisiksi sen sijaan, että ikävystytätte heitä tutkistelemalla hyveen käsitettä!
Tätäkin tietä kulkien minä niinmuodoin johduin henkistä kumousta koskevaan alinomaiseen unelmaani: on muutettava ihmiset, muutettava heidän sielunsa. Mutta minä en tahtonut muuttaa vain sieluja, vaan myöskin olioita. Oikeammin: muuttaa sielut, jotta ne voisivat yhä nopeammin muuttaa olioita. Mutta niiden muuttamiseen ei riitä, että niiden nimet on merkitty kirjoihin, ei riitä, että ne on luokiteltu ja että niiden sukutaulu on selvillä, ei riitä, että ne on muunnettu yleismielikuviksi ja yleismielikuvat yleiskäsitteiksi ja että on osoitettu eri yleiskäsiteryhmien väliset kausaaliset suhteet. Ei riitä, että ne on sijoitettu lasilaatikkoon ja jokaisen laatikon laitaan on kirjoitettu (loukkaamaton?) lakipykälä. Todellisuuden muuttamiseen ei riitä, että tunnemme sen ulkoapäin järkeispäätelmien nojassa toimivan älyn ja sanakirjan symbolien avulla.
On sujuttauduttava, sijoituttava siihen, muututtava sen osaksi, sen ainejoukon atomiksi, sen keston tuokioksi, sen liekin kipinäksi, sen virran pisaraksi.
On päästävä koskettamaan sen kaikkia ilmenemismuotoja (kaikkein salatuimpia, kaikkein häipyvimpiä, kaikkein näkymättömimpiäkin), sulauduttava sen kyllyyteen, antauduttava sen äärettömyyteen, muututtava eläväksi todellisuudeksi elävässä todellisuudessa. Ei pidä pysähtyä sen eteen aivomekanismina, verkkomykiönä, nimiluettelona tai mittaajana, vaan tulee heittäytyä siihen suin päin, antautua sen läpäistäväksi ja läpäistä sitä itse, tuntea itsessämme sen ikuinen, monivärinen, monisointuinen, monituoksuinen hyöky, soinnuttaa siihen oman veren souto, oman sydämen syke. Saada se muuttumaan omaksi verekseen ja lihakseen ja muuttua itse sen olennaiseksi osaksi.
Kukaan ei pyri eikä taivu tähän mystilliseen ykseytymiseen.
Eivät taiteilijatkaan: vaikka he ilmaisevätkin erikoista, he kumminkin valikoivat, karsivat ja köyhdyttävät todellisuutta hekin. Olioissa on tuokioita ja puolia, joita kukaan ei näe eikä kukaan etsi: toista kuin monististen oppien akrobaattimainen kiipeily kohti tyhjiä ykseyksiä! Sellainen kärsivällinen konkreettisten yksityisseikkojen etsiskely olisi filosofeille soveliaampi kuin a priori-määritelmien ja symmetristen rakennelmain lastentarha-leikit. Ne johtaisivat maailman vallitsemiseen.