Ellei ihminen eroaisi todellisesta pitäen itseään sen arvostelijana ja mittaajana, vaan sulautuisi todelliseen siinä määrin, että tuntisi jokaisen atomin veljeksensä ja jokaisen ilmiön sisareksensa, niin ihmisen rajoitettu ruumis häviäisi kaikkeuden mittaamattomaan ruumiiseen, mikrokosmos muuttuisi tosiaankin makrokosmokseksi, ja jokainen maailman osa olisi hänen olemuksensa osa — ja samoinkuin tahto liikuttaa mielin määrin jokaista yksilön jäsentä, samoin voisi hän silloin liikuttaa jokaista maailman osaa.
Tästä aatteellisesta käymistilasta sukeutui minussa se filosofinen suunta, jota mainittiin pragmatismin nimellä ja joka todellisuudessa oli alkuperältään ja luonteenlaadultaan varsinaisesta pragmatismista eroava. Siitä huolimatta liityin pragmatisteihin ja ryhdyin levittämään uuden opin totuuksia. Minussa se oli maagillista mystisismiä, toisissa varovaisuuden metodiikkaa. Kumpikin oli jotakin epämääräistä, mutta meidän onnistui kumminkin heittää hieman hiiva-ainetta vanhoillisten ja perinnäisten oppien rauhalliseen taikinakaukaloon.
Teorian miehenä minä en voinut unohtaa teoreetikkoja. Ajatukseni kääntyi ennen kaikkea heidän puoleensa; tarkoitukseni oli saada heidät kumppaneikseni suureen työhön. Taiteen avulla olisin säpsähdyttänyt hereille tunneihmiset; teorialla tahdoin valmistella ja temmata mukaani älyn ihmisiä. Sellainen päämäärä ei sallinut ketään jätettäväksi syrjään, ketään ei saanut ylenkatsoa. Minun täytyi saada palvelijoikseni myytti ja intuitio, kuva ja käsite. Kaikki hengen muodot hengen ylentämistä varten — ihmisen kaikki vaistot ja kyvyt uuden ihmisen luomiseksi!
XXVII
KOHTI UUTTA MAAILMAA
Filosofinen johtaja: erään filosofisen suunnan lainlaatija, apostoli ja ensimmäinen edustaja. Toiminnan filosofian, joka pyrki tekoon, uudistukseen, muuntamiseen ja luomiseen. Ei ollut enää hukattava aikaa ratkeamattomiin ongelmiin teillä, jotka eivät johda minnekään, eikä näkyjänäkevien dialektikkojen verkkoihin ja satimiin. Se, mikä on totta, on hyödyllistä. Tietäminen merkitsee tekemistä. Useiden epävarmojen totuuksien joukosta on valittava se, joka eniten voimistaa elämää ja lupaa meille säilyvimmät palkinnot. Ja sen, mikä ei vielä ole totta ja jonka toivoisimme totta olevan, me teemme todeksi: uskomme voimalla.
Siinä oli voiman ja uskalluksen evankeliumi, optimistinen, amerikkalainen evankeliumi. Pelko pois: nyt oli uskallettava kaikki, uskallettava hypätä. Ei enää epäilystäkään: jokainen suuri teoreettinen seteli tuli voida vaihtaa yksityisten tosiasiain ja haluttavien tulosten heliseviksi kolikoiksi. Pois metafysiikat ja tervetuloa, uskonnot! Edelliset antavat meille maailman kuivina käsitteellisinä ääriviivoina: jälkimmäiset tarjoavat meille elämää koskevia lämpimiä ja lohdullisia näköaloja, jotka eivät voi himmentyä, arvoja, joita ei käy kieltäminen.
Mitäpä hyötyä olisikaan sellaisesta tiedosta, joka ei opeta edes tietämään ja joka sitäpaitsi ei edes huomaamatta sujuttaudu elämäämme sitä hitustakaan muuttamaan? Me vaadimme teoriaa välineenä, aatetta vasarana, teollista filosofiaa, ihmishengen käytännöllistä viljelyä.
Siten käsitettynä, sävyltään hieman lyyrillisenä ja asianmukaisesti liioiteltuna, tuo koulukunta minua innostutti. Minä otin sen suojiini, kehitin sitä, levitin sen oppeja laajoihin piireihin, pakotin toisia sen kannattajiksi, kirjoitin kiivaasti sitä koskevia puolusteluja ja selostuksia.
Mutta minä en tyytynyt siihen: se ei ollut minulle vielä kyllin. Minun täytyi temmata se pois anglosaksisesta tyyssijastaan, poroporvarillisen sisälähetyksen pietistisestä ilmapiiristä — temmata se ymmärryksen ulkopuolella sijaitseviin ymmärkkeihin: tehdä siitä jotakin suurta tai hylätä se.