Te sanotte heitä nyt pettureiksi ja luopioiksi, mutta todellisuudessa edustivat he vain oman oppinsa tuloksia. He taistelivat suorin mielin Kaarle X:n hallitusta vastaan, koska tuo hallitus oli suorastaan vihamielinen luokalle, mihin he kuuluivat, loukkasi ja koetti poistaa heidän oikeutensa. He taistelivat hyvinvoinnin nimessä, jota heillä ei ollut niin paljoa kuin he mielestään olisivat ansainneet. Muutamia vainottiin ajatuksen vapauden tähden, toiset, voimakkaat kyvyt, tunsivat olevansa syrjäytettyjä, estettyjä saamasta virkoja, joita hoitivat heitä kyvyttömämmät henkilöt. Ja sitten suututtivat myöskin kansan kärsimykset heitä. Silloin kirjoittivat he rohkeasti ja hyvässä uskossa kaikille ihmisille kuuluvista oikeuksista. Ja sitten, kun heidän omat poliittiset ja henkiset oikeutensa olivat vahvistetut, kun virkaura oli heille avoinna, kun he olivat saavuttaneet sen hyvinvoinnin, mitä hakivat, unohtivat he kansan, unohtivat, että miljoonat, jotka olivat heitä alempana kasvatuksen ja harrastusten puolesta, hakivat toisenlaisten oikeuksien nautintolupaa, pyrkien toisenlaiseen hyvinvointiin, ja he rauhoittivat sielunsa, eivätkä välittäneet muista kuin itsestään. Miksi sanotte heitä pettureiksi? Miksikä ei pikemmin nimitetä tuota oppia petolliseksi?
Siihen aikaan eli ja kirjoitti Ranskassa mies, joka älyltään oli paljon mahtavampi kuin kaikki nuo muut. Silloin oli hän meidän vihollisemme, kaikkien vallankumouksellisten käsitystapojen vihollinen, mutta hän uskoi velvollisuuteen, velvollisuuteen uhrata koko olemassa olo yhteisen hyvän vuoksi, totuuden etsimisen ja sen riemuvoiton hyväksi.
Hän tutki tarkkaavasti ihmisiä ja aikoja; hän ei antanut hyväksymisen vietellä, eikä pettymysten lamauttaa itseään. Yritettyään yhteen suuntaan ja erehdyttyään, haki hän toiselta taholta joukkojen aseman parannusta. Ja kun tapausten kulku osoitti hänelle, että yksi ainoa mahti saattoi toimittaa sen, kun kansa esiintyi areenalla paljon kunnokkaampana ja uskovampana kuin kaikki ne, jotka olivat väittäneet ajavansa sen asiaa, tuli hänestä, Lamennaisista, Uskovan Sanojen tekijästä, jonka teoksen te kaikki olette lukeneet, etevin julistaja sen aatteen, jossa me olemme veljiä, ja se hän vielä tänäänkin on. Hänessä ja niissä henkilöissä, joista nyt olemme puhuneet, näemme selvästi erotuksen oikeuksien miesten ja velvollisuuden miesten välillä. Ensinmainituille riittää heidän yksilöllisten oikeuksiensa saavuttaminen poistaen varsinaisen kiihokkeen ja siksi he pysähtyvät siihen; viimeksimainittujen työ ei pysähdy täällä maailmassa, ennenkuin elämän sammuessa.
Ja niitten kansojen keskuudessa, jotka elävät täydellisessä orjuudessa, missä taistelu on aivan toisella lailla vaarallista, missä joka askel parempaa kohti on merkitty marttyyrien verellä, missä työltä hallitsevaa vääryyttä vastaan puuttuu julkisuuden ja hyväksymisen tuki, mikä kiihoke kestävyyteen voi siellä pidättää hyveen tiellä ihmiset, jotka supistavat pyhän, yhteiskunnallisen sodan, jota me edistämme, taisteluksi omien oikeuksiensa puolesta?
Puhumme tietysti yleistapauksista, emme poikkeuksista, joita jokaisessa koulukunnassa on. Kun ajatusten melske ja tyranniutta vastaan kohdistuva kumousliike, joka luonnostaan vetää nuorisoa puoleensa, on tauonnut muutaman vuoden ponnistusten ja tällaisissa yrityksissä välttämättömien pettymysten jälkeen, ketkä eivät lopultakin väsähtäisi? Kuinka eivät he pitäisi minkälaista lepoa hyvänsä parempana vastakohtien ja vaarojen kuohuttamaa elämää, joka minä päivänä hyvänsä saattaa loppua vankilassa, mestauslavalla tai maanpaossa? Se on liiankin tavallinen tarina nykypäivien italialaisista, jotka ovat vanhojen, ranskalaisten aatteiden läpitunkemia, hyvin surullinen tarina, mutta kuinka voisi sen lopettaa muuttamatta periaatetta, jonka johtamina he ovat taisteluun lähteneet? Kuinka ja minkä nimessä voi heidät saada vakautuneiksi siitä, että vaarojen ja pettymysten tulisi vahvistaa heitä, ettei heidän ole taisteltava vain muutamia vuosia, vaan koko elämänsä? Kuka saattaa sanoa ihmiselle: jatka taistelua oikeuksiesi puolesta! kun se taistelu tulee hänelle kalliimmaksi kuin oikeuksista luopuminen?
Ja kuka voi, sellaisessakin yhteiskunnassa, joka on rakennettu oikeammille perusteille kuin meidän, saada ainoastaan omaan oikeus-teoriaansa nojaavan henkilön vakautuneeksi siitä, että hänen on työskenneltävä yhteishyvän vuoksi, koetettava kehittää yhteisaatetta? Otaksukaapa, että hän nousee vastaan, otaksukaapa, että hän tuntee itsensä voimakkaaksi ja sanoo teille: "minä rikon yhteiskuntasopimuksen, minun harrastukseni, minun taipumukseni vaativat minua toisaalle; minulla on pyhitetty, loukkaamaton oikeus kehittää niitä, ja minä ryhdyn sotaan kaikkia vastaan". Minkä vastauksen voitte antaa hänelle, jos hän pysyy omassa opissaan? Mikä oikeus on teillä, enemmistönä ollen, vaatia häntä tottelemaan lakeja, jotka eivät sovellu hänen pyrkimyksiinsä, hänen haluihinsa? Millä oikeudella rankaisette te häntä, jos hän rikkoo niitä vastaan?
Kaikilla ihmisillä on samanlaiset oikeudet, yhteiskunnallinen yhteiselämä ei voi luoda yhtään uutta. Yhteiskunnalla on enemmän voimaa, ei suurempia oikeuksia kuin yksilöllä. Kuinka voitte te siis todistaa yksilölle, että hänen tulee yhdistää tahtonsa veljiensä tahtoon isänmaan tai ihmiskunnan piirissä? Mestauksillako, vankiloilla? Tähänastiset yhteiskunnat ovat niin menetelleet. Mutta se on sotaa, ja me tahdomme rauhaa; se on väkivaltaista pakkoa, ja me tahdomme kasvatusta.
Kasvatusta, sanoimme, ja siihenpä suureen sanaan koko meidän oppimme sisältyykin. Se elinkysymys, mikä liikuttaa mieliä meidän aikakaudellamme, on juuri kysymys kasvatuksesta. Ei ole luotava uutta asiaintilaa väkivallalla: väkivallalla luotu tilanne on aina väkivaltainen, vaikka ehkä onkin parempi kuin entinen. Meidän on väkivoimalla muserrettava se raaka voima, joka nyt asettuu kaikkia parannusaikeita vastaan, jätettävä kansakunnan hyväksyttäväksi, kun se nyt on vapaa lausumaan tahtonsa, mielipiteemme asioiden paraasta selvittelystä, ja kasvatettava kaikin keinoin ihmisiä kehittämään sitä ja toimimaan sen mukaisesti. _Oikeus_teorialla voimme me kaataa ja murtaa esteet, mutta emme luoda vahvaa ja kestävää sopusointua kaikkien niiden eri ainesten välille, joita kansakuntaan kuuluu. Nojaten onnen ja hyvinvoinnin teorioihin, asettaen ne elämän ylimmäksi silmämääräksi luomme me itsekkäitä, aineellisuutta palvelevia ihmisiä, jotka tuovat vanhat intohimot uusiin oloihin ja turmelevat ne muutamassa kuukaudessa.
Meidän on siis löydettävä opetusmenetelmä, joka on kaikkia muita etevämpi, johtaen ihmisiä parempaan — joka opettaisi heille mielenlujuutta uhrautuvaisuudessa ja yhdistäisi heidät tovereihinsa tekemättä heitä riippuvaisiksi yksityisen oikusta tai kaikkien voimasta. Ja tämä periaate on velvollisuus. Täytyy saada ihmiset vakautuneiksi siitä, että heidän, ainoan Jumalan lapsina, tulee täällä maan päällä olla yhden ainoan lain täyttäjiä — ettei kenenkään tule elää itseään vaan toisia varten — ettei elämän tarkoituksena ole suurempi tai pienempi onni, vaan itsensä ja toisten paremmaksi tekeminen — että vääryyttä ja petosta vastaan taisteleminen veljienne hyväksi, missä hyvänsä, ei ainoastaan ole oikeus, vaan velvollisuus, velvollisuus, jonka laiminlyöminen on synti, velvollisuus, jota kestää koko elämän.
Italian työläiset, veljeni, kuunnelkaa meitä tarkoin! Kun sanoimme, ettei oikeuksiensa tajuaminen riitä ihmisille heidän työskennellessään tärkeiden, kestävien parannusten puolesta, emme suinkaan luovu noista oikeuksista. Sanoimme vain, että ne ovat ainoastaan täytettyjen velvollisuuksien seurauksia, ja että täytyy alottaa viimemainituista, päästäkseen ensinmainittuihin. Ja kun me sanoimme, että asettaessamme elämän päämääräksi onnen, hyvinvoinnin, aineelliset edut, joudumme vaaraan luoda itsekkäitä ihmisiä, ei tarkoituksemme ollut olla noita etuja hankkimatta; sanoimme vain, että jos yksistään haemme aineellisia etuja, ei keinoina, vaan loppumääränä, johtavat ne aina mitä surullisimpaan tulokseen.