Hän on hajoittanut teidät ympäri tämän maailman, jota te nimitätte aineeksi, suurenmoisessa kauneudessaan, elämää kuohuvan, elämää, — ette saa sitä unohtaa, — joka kaikkialla kantaa Jumalan näkyvää leimaa, mutta siitä huolimatta vaatii teiltä työtä, riippuu teistä ilmaisumuodoissaan ja kasvaa voimassa sen mukaan kuin teidän toimintakykynne kohoaa. Hän on kätkenyt teihin sammumattoman osanoton vaistoja: käskenyt sääliä murehtivia, iloita hymyilevien kanssa, vihata niitä, jotka sortavat toisia, — oikeuden loppumattoman kaipuun, neron ihailun, kun se keksii uusia tuntemattomia totuuksia, innostuksen, kun joku muuttaa ne kaikille hyödylliseksi toiminnaksi, hartaan kunnioituksen niitä kohtaan, jotka kuolevat marttyyreinä, kun eivät ole saattaneet viedä totuutta voittoon, todistaen omalla verellään sen oikeutuksen puolesta. Kun te nyt kiellätte, halvennatte nämä tehtävänne merkit, jotka Jumala on teidän läheisyyteenne asettanut, huudatte te anathemaa hänen ilmestymismuodoilleen vaatien meitä suuntaamaan koko voimamme sisäiseen puhdistustyöhön, joka pakostakin tulee jäämään puolinaiseksi, mahdottomaksikin yksin jatkettuna!
Eikö Jumala rankaise sitä, joka häntä noin kiusaa? Eikö hän alenna orjaa? Eikö puolet köyhän päivätyöläisen sielusta uppoa aistillisiin haluihin, sen, mitä te aineeksi nimitätte, sokeihin vaistoihin, niin kauan kuin hänen on pakko tuhlata omaa jumalaista elämäänsä ruumiillisiin toimiin ilman sivistyksen valoa? Tapaatteko elävämpää uskonnollista tunnetta venäläisessä orjassa kuin puolalaisessa, joka taistelee isänmaansa ja vapautensa puolesta? Tapaatteko tulisempaa jumalallista rakkautta Kaarlo Albertin tai Modenan herttuan sorrettujen alamaisten parissa kuin 1100-luvun Lombardian tai 1400-luvun Firenzen tasavaltalaisten keskuudessa?
Missä hyvänsä Jumalan henki vallitsee, siellä on vapaus, on sanonut eräs mahtavimpia apostoleja, mitä me tunnemme. Hänen julistamansa oppi vaati orjuuden poistamista, sillä kukapa osaisi ymmärtää ja palvella Jumalaa oikein ryömien hänen luomiensa olentojen jaloissa? Teidän oppinne ei ole uskontoa, se on ihmisten keksimä lahko, sellaisten, jotka ovat unohtaneet alkuperänsä, unohtaneet taistelun, jota heidän isänsä kävivät turmeltunutta yhteiskuntaa vastaan, ja voitot, jotka he saavuttivat, uudistaen töillään tämän maailman, jota te, haaveilijat, nyt halveksitte. Mikä hyvänsä vakava usko nouseekaan vanhojen, pilautuneiden tunnustusten raunioista, on se uudistava nyt vallitsevan yhteiskunnallisen järjestyksen, koska voimakas oppi aina pyrkii soveltautumaan inhimillisen toiminnan kaikkiin aloihin, koska maa kaikkina aikoina on pyrkinyt mukautumaan taivaan mukaan, johon se uskoi, koska koko ihmiskunnan historia toistaa eri muodoissa, muunnellen asteettain aikojen mukaan Herran rukouksen sanoja: Tulkoon sinun valtakuntasi, niin maan päällä kuin taivaissa!
Tulkoon Jumalan valtakunta niin maan päälle kuin taivaisiin! Olkoon se, oi veljeni! paremmin käsitettynä ja käytäntöön sovellettuna kuin ennen, teidän uskontunnustuksenne, rukouksenne! Toistakaa sitä ja työskennelkää, että se toteutuisi! Älkää kuunnelko niitä, jotka koettavat saada teidät taipumaan toimettomaan alistuvaisuuteen, välinpitämättömyyteen maallisista asioista, kumartamaan jokaista ajallista, vaikkapa väärääkin mahtia, toistaen teille seuraavaa lausetta sitä ymmärtämättä: "Antakaa keisarille, mitä keisarin on, ja Jumalalle mitä Jumalan on!" Voitteko mainita jotakin mikä ei olisi Jumalan? Keisarin ei ole mikään muu kuin se, mikä on Jumalan lain mukaista. Keisari, toisin sanoen ajallinen valta, varsinainen hallitus on vain Jumalan tarkoitusten valtuutettu toimeenpanija, siinä määrin kuin hänen voimansa siihen riittävät. Jos hän rikkoo valtakirjansa, on teillä, en sano oikeus, vaan velvollisuus korjata se.
Mikä on teidän tehtävänne täällä maailmassa, jollei harjoitella kehittämään voimienne mukaan omalla alallanne Jumalan aivoituksia? Miksikä saarnaisimme ihmissuvun yhteyden oppia, joka on välttämätön seuraus Jumalan yhteydestä, jollemme työskentelisi sen toteuttamiseksi, vastustaen mielivaltaisia jaoituksia, vihamielisyyden syitä, jotka kaikkialla erottavat ihmiskunnan asuttamat alueet? Miksikä uskoisimme ihmisten yhdenvertaisuuteen, joka on välttämätön seuraus ihmissuvun yhteydestä Jumalan kasvojen edessä, jos välinpitämättömästi kärsisimme, että tuota yhdenvertaisuutta yhteiskunnan tietäen hävyttömästi loukataan? Miksikä uskoisimme ihmisten vapauteen, inhimillisen vastuunalaisuuden perustaan, jollemme työskentelisi hävittääksemme kaikki esteet, jotka häiritsevät ensinmainittua ja vahingoittavat jälkimäistä? Miksikä puhuisimme veljeydestä tietäen että meidän veljiämme joka päivä sorretaan, pilkataan ja häväistään? Maa on meidän työpaikkamme. Ei ole tarvis halventaa sitä, vaan pyhittää se. Aineelliset voimat, joita tapaamme ympärillämme, ovat meidän työvälineitämme. Ei pidä suinkaan hyljätä, vaan tulee parantaa niitä.
Mutta sitä te ette saa aikaan Jumalatta. Olen puhunut teille velvollisuuksista. Olen selittänyt, ettei ainoastaan tietoisuus oikeuksistanne riitä johtamaan teitä kestävästi hyvälle tielle, ei riitä hankkimaan teille asemanne asteettaisia, jatkuvia parannuksia, joihin pyritte. Mutta mistä johtuu velvollisuus Jumalatta? Jumalatta ette te voi millekään haluamallenne yhteiskuntajärjestelmälle keksiä muuta perustetta kuin sokean, raa'an, väkivaltaisen voiman.
Tästä ei ole poikkeusta. Joko riippuu ihmisellisten asioiden kehitys salliman laista, jota meidän kaikkien tulee tutkia ja sovittaa käytäntöön, tai nojaa se sattumaan, hetken olosuhteihin, tai henkilöön, joka paraiten osaa käyttää tuota sattumaa, noita olosuhteita hyväkseen. Joko täytyy meidän totella Jumalaa, tai palvella ihmisiä; samantekevää, yhtäkö tai useampia. Jollei korkein sielu hallitse kaikkia ihmissieluja, kuka voisi pelastua kaltaistemme mielivallasta, kun he sattumalta ovat voimakkaampia kuin me? Jollei ole olemassa pyhää, loukkaamatonta lakia, jota ihmiset eivät ole säätäneet, minkä ohjeen mukaan arvostelisimme, onko teko oikea tai ei? Kenen nimessä, minkä nimessä vastustaisimme sortoa ja vääryyttä?
Jumalatta ei ole muuta valtiasta kuin tosiasia, tosiasia, jonka eteen materialistit aina kumartuvat, olkoon sen nimi sitten Vallankumous tai Napoleon; tosiasia, jota materialistit vieläkin Italiassa ja muualla käyttävät kilpenään puolustaakseen velttouttaan silloinkin, kun he teoreettisesti kannattavat meidän periaatteitamme. Kuinka voisimme siis vaatia heiltä uhrautuvaisuutta, alttiutta kärsimään, omien yksilöllisten mielipiteittemme nimessä? Muuttaisimmeko, ainoastaan omien etujemme painolla, teorian käytännöksi, abstraktisen periaatteen toiminnaksi? Älkää pettykö siinä. Niin kauan kuin me yksilöinä puhumme jonkin teorian nimessä, minkä meidän yksilöllinen älymme meissä herättää, tulee meillä olemaan se, mitä meillä nytkin on: yhteyttä sanoissa, vaan ei teoissa. Huuto, joka kaikuu kaikkien suurten vallankumousten keskellä, ristiretkien huuto: "Jumala sen tahtoo! Jumala sen tahtoo!" saattaa yksin muuttaa veltot toimiviksi, antaa pelokkaille rohkeutta, laskeville luonteille uhrautumisen intoa, uskoa niille, jotka epäillen hylkäävät kaikki inhimilliset käsitteet. Todistakaa ihmisille, että vapautuksen ja asteettaisen edistyksen työ, johon te heitä kutsutte, kuuluu Jumalan tarkoituksiin, ja kukaan ei nouse vastaan. Todistakaa heille, että täällä suoritettava maallinen työ on oleellinen kuolemattoman elämän osa, ja kaikki hetken laskelmat haihtuvat tulevaisuuden tärkeyteen nähden. Jumalatta voitte te käskeä, ette vakaannuttaa, voitte olla vuorostanne hirmuvaltijaita, ette kasvattajia ja apostoleja.
Jumala sen tahtoo! Jumala sen tahtoo! Se on kansan huutoa, veljeni! Se on teidän kansanne, Italian kansan huuto! Älkää antako niiden pettää itseänne, te, jotka sydämellisellä rakkaudella työskentelette kansanne hyväksi, niiden, jotka ehkä selittävät teille, ettei Italian henki ole valtiollista henkeä, ja että uskonnollinen henki on erinnyt täältä.
Uskonnollinen henki ei ole koskaan eronnut Italiasta, niin kauan kuin Italia, vaikka hajallaankin, on pysynyt suurena ja valveutuneena. Mutta se erosi siitä silloin kun 1500-luvulla Firenze oli sortunut Kaarle V:n ulkomaalaisista aseista ja Italian elämän vapaus paavien petoksen vuoksi. Ja me aloimme menettää kansallisen luonteemme ja elää niin kuin me olisimme espanjalaisia, saksalaisia tai ranskalaisia. Silloin alkoivat meidän oppineemme näytellä ruhtinaiden narreja, poistaa isäntiensä haluttomuutta, nauramalla kaikelle ja kaikille. Silloin meidän pappimme, nähdessään kaiken uskonnollisen totuuden sovelluttamisen mahdottomaksi, alkoivat kaupata pyhiä asioita ja ajatella itseään eikä kansaa, jota heidän olisi tullut valistaa ja suojata. Ja silloin tuo kirjailijoiden pilkkaama, pappien pettämä ja nylkemä, kaikesta valtiollisesta vaikutuksesta eristetty kansa alkoi kostaa, nauraen oppineille, epäillen pappeja, nousten kapinaan kaikkea uskoa vastaan huomatessaan entisen turmeltuneen, kykenemättä näkemään tulevaisuuteen.