Näitten keinojen ainoana päämääränä todellisuudessa on varallisuuden tuotannon lisääminen eikä sen entistä tasaisempi jakautuminen. Kun nyt filantropistit ottavat huomioon ihmisen sellaisenaan ja pyrkivät kohottamaan hänen siveellisyyttään ryhtymättä omasta puolestaan kasvattamaan yleistä varallisuutta, antamalla hänelle jonkunlaisen tilaisuuden parantaa aineellista asemaansa, pyrkivät ekonomistit vain rikastuttamaan tuotannon lähteitä, välittämättä mitään itse ihmisestä. Silkan vapauden hallinnan aikana, jota he julistavat, ja joka suuremmassa tai pienemmässä määrässä on järjestänyt taloudellisen maailman olot meitä lähimpinä vuosina, näyttää meistä tuottava toiminta ja pääoma, mutta ei yleisesti levinnyt varallisuus, täysin todistettavalla selvyydellä kasvaneen. Työmiesluokan köyhyys pysyy muuttumattomana.
Vapaa kilpailu niihin nähden, jotka eivät omista mitään, joille on mahdotonta säästää mitään päiväpalkoistaan, ja joilla siis ei ole mitään, millä alottaa kauppayrityksiä, on valhe, aivan samoin kuin valtiollinen vapaus on valhe niiden kannalta, jotka kasvatuksen, opetuksen, tilaisuuden ja ajan puutteessa eivät voi käyttää hyväkseen oikeuksiaan. Tavaran vaihdon suurempi helppous, jakelun ja rahanvaihdon keinojen parannus saattaa kyllä vähitellen vapauttaa työn kauppiasluokan hirmuvallasta, luokan, joka on tuottajan ja kuluttajan välillä, mutta se ei saata pelastaa sitä pääoman hirmuvallasta, tai antaa työvälineitä sellaisille, jotka niitä kaipaavat. Ja varallisuuden tasaisen leviämisen puutteeseen nähden, tuotteiden kohtuullisempaan jakautumiseen ja kuluttajien luvun asteettaiseen kasvamiseen katsoen on kapitaali itsekin poikennut oikeasta, taloudellisesta tehtävästään, ja pysyy osaksi paikoillaan vain harvojen käsissä, hajaantumatta täydellisesti kiertämään. Sitä käytetään tarpeettomien tavaroiden ja ylellisyysesineiden tuottamiseen ja keksittyjen tarpeiden tyydyttämiseen, sen sijaan kuin sen tulisi kohdistua olemassaololle kaikkein tarpeellisimpiin asioihin; pannaanpa se alttiiksi vaarallisiin ja usein epäkunniallisiin keinotteluihinkin.
Nykyään on pääoma — ja siinä onkin meidän nykyisen taloudellisen yhteiskuntamme kirous — työn sortovaltias. Nuo kolme luokkaa, jotka nykyään muodostavat yhteiskunnan taloudellisessa merkityksessä ovat — kapitalistit — työn välikappaleiden ja apuneuvojen, etenkin maiden, tehtaiden, puhtaan rahan ja raaka-aineiden omistajat; hankkijat — työn johtajat ja alkuunpanijat, kauppamiehet, jotka edustavat tai pyrkivät edustamaan älyä; ja lopuksi työmiehet, jotka edustavat ruumiillista työtä.
Näistä on ainoastaan ensiksi mainittu luokka kaiken herrana: sille kuuluu työn alote, sen tahdosta riippuu työn hidastuttaminen tai jouduttaminen tai sen johtaminen erikoisia päämääriä kohti. Ja heidän osuutensa työn hyötyyn ja tuotannon arvoon on jokseenkin tarkasti määrätty. Työn välineiden sijoittaminen saa vaihdella vain tunnettujen, ahtaiden rajojen sisällä; ja aika kuuluu heille määrättyyn pisteeseen saakka, kun he kerran eivät ole täydellisen puutteen vallan alaisia. Toisen osuus on epämääräinen. Se riippuu heidän omasta työtarmostaan ja älystään, mutta erittäinkin olosuhteista, kilpailun suuremmasta tai pienemmästä kehityksestä ja pääoman luoteesta ja vuoksesta, jotka johtuvat laskelmien ulkopuolella olevien seikkojen vaikutuksesta. Viimeisen luokan, työläisten osuutena on palkka, joka on määrätty ennen työn päättymistä, riippumatta yrityksen tuottamasta suuremmasta tai pienemmästä hyödystä. Ne rajat taas, joiden välillä palkat vaihtelevat, määrää tarjotun ja kysytyn työn välillä vallitseva suhde — toisin sanoen työtätekevän väestön suhtautuminen pääomaan.
Jos siis ensinmainittu pyrkii kasvamaan ja laajenemaan niin paljon, että se yleensä voittaa, vaikka vähälläkin, jälkimäisen kasvun, alkavat palkat, jollei muita seikkoja väliin satu, aleta. Ja aika ei ole työmiehen käsissä. Rahalliset tai valtiolliset pulmat, uusien koneiden äkillinen käytäntöön tuleminen teollisuustoiminnassa, tuotannon häiriöt, tai sen liian runsas, usein tapahtuva kasaantuminen yhdelle suunnalle — epäkohta, joka aina liittyy lyhytnäköiseen kilpailuun — työtätekevän väestön epätasainen jakautuminen toiminnan eri aloille ja haaroille ja monet muut työtä häiritsevät seikat riistävät työmieheltä hänen elinehtojensa vapaan valinnan. Hänellä on vaihtoehtoisesti edessään vain täydellinen puute tai minkä hyvänsä hänelle esitettyjen ehtojen hyväksyminen.
Tällaisessa asiaintilassa, minä toistan sen, piilee siemen sairauteen, joka on parannettava. Mutta ekonomistien ehdottamat keinot ovat vailla vaikutusta tässä suhteessa.
Ja kuitenkin on sen luokan asemassa, johon te kuulutte, huomattavissa kehitystä, historiallista jatkuvaa kehitystä, mikä on voittanut hyvin monenlaisia esteitä. Kerran olitte te henkiorjia, sitten olitte te maaorjia, nyt olette te palkan alaisia. Te olette itse vapauttaneet itsenne orjuudesta, maahan kuuluvaisuudesta; kuinka ette voisi vapauttaa itseänne palkan ikeestä ja muuttua vapaiksi tuottajiksi, koko tuotantonne arvon täydellisiksi herroiksi? Kuinka ette te omalla toiminnallanne ja yhteiskunnan avustuksella — sillähän on pyhiä velvollisuuksia jäseniään kohtaan — voisi rauhallisesti toimittaa suurinta ja kauneinta vallankumousta, mitä ajatella voi, vallankumousta, joka tekisi työstä ihmisten keskeisen toveruuden aineellisen perustan, työn hedelmistä varakkuuden perustan, ja joka kokoaisi kaikki meidän yhteisen äitimme, isänmaamme, lapset saman ainoan tuotannon ja kulutuksen tasapainon lain alle, tekemättä eroa luokkien välillä, toisen työnedellytyksen kohoamatta toisen hirmuhallitsijaksi?
II
Yhteiskunnallisen velvollisuuden tunne työtätekeviä luokkia kohtaan, sellainen kuin minä olen huomauttanut, oli hitaasti versomassa ihmisten mielissä — kiitos etenkin tasavaltaisen opin levittämisen — siten varmistaen tulevaisuuden kansan vallankumousta, kun viimeisinä kolmenakymmenenä vuonna kohosi, varsinkin Ranskassa, ajattelijakoulu, johon kuului enimmäkseen hyviä ihmisiä ja kansanystäviä, mutta joita johti liikanainen järjestelmän rakkaus ja yksilöllinen turhamaisuus. Sosialismin nimellä nuo miehet ajoivat jyrkkiä, liioiteltuja oppeja, jotka usein asettuivat sotakannalle muitten luokkien jo saavuttamaa varallisuutta vastaan, ollen taloudellisesti mahdottomia toteuttaa. Pelotellen alemman keskiluokan joukkoja, ja synnyttäen epäluottamusta eri kansalaisluokkien välillä, työnsivät he yhteiskunnallisen kysymyksen syrjään ja jakoivat tasavaltaisen leirin kahtia. Ranskassa oli tämän epäluottamuksen ja hirmun ensimäisenä tuloksena valtiokaappauksen helppo voitto.[10]
En saata teidän kanssanne yksitellen tarkastella noita eri järjestelmiä, joita sanotaan saintsimonismiksi, fourierismiksi, kommunismiksi j.n.e. Yleensä perustettuina itsessään hyville aatteille, jotka kaikki edistyksen uskon kannattajat hyväksyvät, turmelivat ja väärensivät niiden ajajat ne kelvottomilla tai tyrannillisilla toimintatavoilla, joilla he yrittivät sovittaa niitä käytäntöön. Ja on tarpeellista, että minä lyhyesti osoitan teille, missä kohdin he ovat erehtyneet, koska nuo, näiden systeemien kansalle antamat lupaukset ovat niin sokaisevia, että ne helposti saattavat vietellä teidät harhaan, ja te joutuisitte vaaraan niihin liittyessänne hidastuttaa tulevaa vapautustanne, jonka te varmasti tulette piankin saavuttamaan. On totta — ja sen jo pitäisi riittää herättämään mielessänne vahvoja epäilyksiä — että kun olosuhteet kutsuivat jonkun noista miehistä valtaan, eivät he ryhtyneetkään käytännössä toimeenpanemaan omia oppejaan. Rohkeuden jättiläisiä kirjoituksissaan, peräytyivät he tosiasioiden kanssa tekemisiin jouduttuaan.