"Mistä se oikeastaan on saanut nimen Soittola?" kysyi jälessä tuleva äiti.
"Hitto hänen tiesi, en minä vain osaa sitä sanoa! Maakirjoissa sanotaan vain: 'Talo ja tila, nimeltä Soittola' ja samoin on minun kauppakirjassanikin", selitti Isidor.
"Etkö sinä sitten ole kuullut, mitä ne siitä paikkakunnalla kertovat?" kysyi Setti rouva.
"Ei, minä en ole sitä koskaan kysellyt. Mistähän se sitten muka tulee? Minkä takia minun kotiani sanotaan 'Varpuseksi' ja mistä sellainen nimi on peräisin kuin 'Punainen mies'? Jonkunlaisesta höperyydestä kai!"
"Täällä pitäisi noin kaksisataa vuotta sitten asuneen muutaman saidan aatelisherran", kertoi Setti, "joka tahtoi kätkeä kuusi kaunista tytärtään maailmalta, etteivät he joutuisi naimisiin ja ettei hänen tarvitsisi heille myötäjäisiä varustaa. Tyttäret olivat kaikki soittaneet kanteletta ihmeen kauniisti sekä lisäksi laulaneet, mutta heillä oli yhteensä ollut vain kolme kanteletta, joiden kanssa kauniilla ilmalla aina puolet tyttäristä oli mennyt ulos pyökkimetsään sekä siellä kyllikseen soittanut ja laulanut, jonka jälkeen toiset kolme neitiä heidät vapautti ja vereksin voimin edelleen soitti. Niin kaikui metsikkö lakkaamatta kanteleensoitosta ja laulusta ja lisäksi auttoivat linnut mukana. Soiton ja laulun helinä oli viimein houkutellut ohi kulkevia herroja, metsästäjiä ja ritareita, he olivat tunkeutuneet metsään ja ruvenneet seurustelemaan noiden soittavien neitosten kanssa, ja vähitellen joutui yksi toisensa jälkeen naimisiin ja vanhuksen täytyi luovuttaa myötäjäiset. Mutta kun enää oli vain jälellä kolme tytärtä ja nuo kolme kanteletta, telkesi hän heidät soittimineen talon yläkertaan ja kuljetti avainta aina mukanaan. Nuo kolme vangittua tytärtä olivatkin sitten kirkkaina kuutamo- ja tähtiöinä vasta oikein liikuttavasti ja kuuluvasti laulaneet avonaisten, mutta rautaristikoilla varustettujen akkunain ääressä, niin että se veti kavaljeereja kaukaa ja saattoi heidät rakastumaan. He valloittivat talon oikein väkirynnäköllä, ympäristöläisten heitä siinä avustaessa, kolme tytärtä saivat valita ja junkkerin oli pakko maksaa vielä kerran myötäjäisiä. Siitä väheni hänen omaisuutensa, niin että hän, vaikka olisi hyvin voinut vielä elää, epätoivossaan päätti itse päivänsä. Siitä on peräisin sananparsi, jonka vielä nytkin ehkä kuulee vanhalta väeltä tällä paikkakunnalla: 'Sehän voi hirttää itsensä kuin Soittolan junkkeri!' Etkö sitäkään ole koskaan kuullut?"
"Ei kertaakaan! Tai en sitten ole sitä huomannut! Eikähän tuosta ole vahinkoakaan!"
Isä ja äiti istuivat nyt vanhemman tyttärensä kanssa junaan, joka vei heidät Lindenbergiin. Setti tunsi itsensä puolittain iloisemmaksi mieleltään, puolittain pelokkaaksi, kun hänen piti tavata ei ainoastaan sisarensa vaan tämän mieskin eikä tässä tapauksessa pitänyt paikkaansa sana, että onnettomalle on kärsimystoveri lohdutukseksi. Tuo täydellinen kaksoisolemus teki katumuksenkin kaksinkertaiseksi, sen sijaan että se olisi sitä vähentänyt; sillä kumpikin sisar näki toisessaan jälleen ei ainoastaan itsensä, vaan myöskin toistensa puolisoissa kumpikin oman harminaiheensa.
Mukavasti nousivat nuo kolme henkilöä perille tultuaan vuorenrinnettä ylös, kunnes saapuivat niin sanotulle maakirjurin virastolle. Tyyntä luonnon rauhaa sai täälläkin nauttia; se vain eroa, että täällä lehtimetsän sijasta laajaksi aukeneva näköala tarjosi tuota rauhaa mielelle, mikäli se oli vain avoin sitä vastaan ottamaan. Kun tuo pieni seurue pysähtyi hengähtämään, tuli hyvin hoidetusta kasvitarhasta palvelustyttö katsomaan, keitä tulijat olivat, ja eräästä alakerran akkunasta kurkisti keskenkasvuinen kirjuripoika, suussaan sikarinpätkä, joka arvatenkin oli herra notariukselta jäänyt. Mutta palvelustyttö vei tulijat, joita hän ei tuntenut, nurkan ympäri muutamaan lehtimajaan, jossa rouva puuhasi silitystoimissa.
Pöydällä oli vasta pestyjä kauluksia, kalvosimia ja muita hienompia liinavaatteita; lattialla seisoi hehkuva hiilikamiini. Mutta Netti rouva seisoi lehtiseinässä olevan akkunamaisen aukon ääressä ja katsoi käsi otsalla etäisyyteen, Münsterburgin luona olevaa sinistä vuorenselännettä kohti. Vuoren takasivulla sen täytyi Kreuzhalden olla, samalla kuin vuoren tännepäin kääntyneellä laella oleva, vienosti vihertävä ja ilta-auringon hipaisema täplä antoi aavistuksen siitä metsäniitystä, jossa isä oli tavannut tytöt kaksosten kanssa tanssimassa. Hiljainen suru väreili hänen liikkumattoman olemuksensa ympärillä, ja mitä puoliavoimesta suusta saattoi nähdä, oli se jotain itkuun pyrkivää.
Herättääkseen hänet raskaista unelmistaan lausui äiti lehtimajaan astuen tyttärensä nimen. Kuten sisarensa aamulla, niin katsahti Nettikin vanhempiinsa iloisella hämmästyksellä, riensipä päättäväisemminkin heitä vastaan. Mutta nähtyään heidän takanaan sisarensa, jäi hänkin heti seisomaan ja antoi kalveten vaipua kätensä sivuilleen, lausuen vain sanat: "Ah, Setti!"