"Katsokaas, anoppi", sanoi hän niin tyynellä vakavuudella kuin sisällinen kiihtyneisyys suinkin salli, "kaikki ei varmastikaan ole niin kuin pitäisi, siinä te olette oikeassa! Tahdon nyt kertoa teille, että me jonkun aikaa sitten saimme tyttäriimme nähden kokea jotain samanlaista kuin te nyt poikiinne nähden. He eivät enää ollenkaan näyttäytyneet meidän luonamme, aivankuin he vartavasten olisivat vanhempainsa kotia välttäneet, ja kun se lopulta herätti meidän huomiotamme ja me sen takia päätämme vaivasimme, saimme me kuulla, että lapset olivat lakanneet keskenäänkin seurustelemasta ja pelkäsivät toisiaan tavata. Silloin me, mieheni ja minä, menimme heti tyttäriemme luo ja panimme heidät puheisille."
"No? Mitäs se oli?"
"Me tapasimme molemmat todellakin kotonaan ja hyvin surullisina, kummallakin oli ikävä vanhempiaan ja siskoaan, mutta eivät rohjenneet lähteä katsomaan niitä, joita mielellään olisivat tahtoneet nähdä. Me toimitimme heidät samana päivänä toistensa seuraan, ollen itse mukana, ja autoimme heitä tuosta pälkähästä niin hyvin kuin se saattoi käydä."
"Mutta mitä se sitten oli? Koskiko se minun poikiani?" uteli toinen anoppi kärsimätönnä.
"Koska te tahdotte sen tietää, niin täytyy minun sanoa; se ehkä auttaa erehdysten tai väärinymmärrysten tarpeelliseen selvittämiseen ynnä yleensä itsensä tuntemiseen. Tyttäreni ovat katuneet avioliittoaan ja sen vuoksi häpeilleet toisiaan, koska he yhdessä niin kauan ja itsepäisesti tuota luultua erehdystään puolustivat, ja meitä, koska me emme mielellämme olisi noita avioliittoja suvainneet!"
"Nii-inkö?" sanoi Weidelichin rouva ääntään venyttäen, tavattoman hämmästyneenä ja kalveten, sillä hänen äskeisistä loukkaavista puheistaan huolimatta kohtasi häntä tuo ilmoitus kuin salama selkeältä taivaalta. Hän tunsi sen kauniin rakennuksen horjuvan, jota hän elämänsä ajan oli suurin huolin ja taidoin pojilleen rakentanut. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli tuo suuri perintö, paljot rahat, ja toinen, ettei pojilla ollut edes lapsiakaan.
Toinnuttuaan jonkun verran säikäyksestään kysyi hän paremmin nolona kuin uhmailevana, mitä erinomaista syytä rouvilla sitten oli avioliittoaan katua ja niin perinjuurisin tempuin. Ilman pitempiä miettimisiä vastasi Maria rouva: "Niin, sepä se on ihmeellistä ja voi ajan mukana hävitä, sitä kun on opittava sietämään; he sanovat miehistään, että ne ovat tyhjiä, ettei niillä ole mitään sielua!"
Punastunein kasvoin ja ravistaen päätään niin kovasti, että hattu kaikkine kukkineen ja nauhoineen värisi, sekä unhoittaen väsyneet jalkansa karkasi rouva Weidelich nojatuolistaan ylös ja huusi kuolettavasti loukattuna: "Eikö mitään sielua? Minunko kahdella pojallani, joita minä olen sydämeni alla kantanut? Se on ilkeätä panettelua! Pyöreinä ja sievinä olen minä ne maailmaan tuonut kuni kaksi forellia, ilman virheen hiventäkään päästä niin jalkoihin, ja kummallekin minä olen samalla antanut sielun omasta kuolemattomasta sielustani, antanut niin paljon kuin sellaisissa pikku palleroissa sielulle tilaa saattoi olla, ja jälestäpäin se kyllä on kasvanut kuten pojat itsekin! Minne se sitten olisi mennyt? Olisiko heistä maakirjureita tullut? Ei mitään sielua! Ne kirotut hanhet! Siten he eivät saa minua kohtaan käyttäytyä! Oh!"
Hän oli niin vihassa, ettei hän voinut puhua enempää, vaan hänen täytyi istua. Maria Salander katui tekoaan ja kun rouva Weidelich nyt kalpeni, etsi hän väkimehupullon. Mutta toinen kieltäysi ottamasta tippoja ja pyysi ryypyn viiniä, jos sitä olisi, sillä hän tunsi itsensä todellakin heikoksi.
Rouva Salander meni vaieten kaapille, jossa semmoisia tarpeita oli aina varalla. Sillä aikaa syntyneen hiljaisuuden vallitessa kuului raskaita askelia portailta ja etehisestä ja heti sen jälkeen koputti joku kovin sormin ovea. Maria rouva riensi kaapilta katsomaan, kuka siellä oli, sillä kuten äsken rouvan kömpelösti koputtaessa, luuli hän nyt taas siellä jyskyttävän jonkun, joka ei halua tulla huoneeseen.