Mutta se oli ukko Weidelich, joka siellä seisoi sekavin ilmein ja Maria Salanderin avatessa ovea astui sisään epävarmoin askelin. Häiriössään otti hän hatun päästään vasta sitten kuin hän sanaa puhumatta oli istahtanut lähimmälle tuolille juuri kuin perin uupuneena.
"Antakaa anteeksi", sanoi hän vihdoin itseään toinnutellen, "minä tahdoin puhua herra Salanderin kanssa, eikö hän ole kotona? Mutta siinähän se on minun vaimonikin! Minä luulin sinun olevan kirkossa?"
"Entäs sinä, Jaakko? Kuinka sinä tänne tulit?" huudahti rouva, joka hänet nähdessään unhoitti omat vaikeutensa. Weidelichillä oli tavalliset pyhä vaatteet päällään, mutta tolkuttomalla kiiruulla puetut. Liivi oli väärin napitettu, kaulahuivia ei ollut ollenkaan ja kädessään piti hän arkihattuaan, jonka ympärillä kadonneen nauhan sijalla näkyi huovan läpi tunkeutuneen, työssä helmeilleen hien muodostama seppel. Rouva Salander huomasi kaiken tämän sekä lisäksi, että hänen kätensä hiljaa vapisivat. Arkana odottaen, mitä vielä tuleman piti, pysytteli hän vaieten syrjässä ja antoi appivanhusten puhua. Rouva Weidelich oli asettunut jaloilleen ja lähestynyt miestään, tarkastellen tämän huolimatonta ulkoasua.
"Mitäs tämä on?" huudahti hän, "kuinka sinä ilman kaulaliinatta voit ulos lähteä? Eikä edes paidankaulusta pannut nappiin! Ja sunnuntaina juoksennella ympäri kaupunkia tuo vanha hattu päässään, hyi hitto!"
Mutta kun hän paremmin ehti huomata miehensä kasvoilla kuvastuvan neuvottomuuden, värähti hän säikähdyksestä. Hän tiesi, ettei miehensä ilman aikojaan ollut joutunut tuohon tilaan, jossa hän ei ollut tätä vielä koskaan nähnyt.
"Mitä on tapahtunut, Jaakko?" kysyi hän kalpean pelon vallassa, hänestä kun se tuntematon, joka tuon muutoin niin tyynen miehen oli kotoa liikkeelle ajanut, tuntui kaksin kerroin peloittavalta.
Jaakko Weidelich yritti kuivata kosteaa otsaansa, mutta ei löytänyt takintaskusta minkäänlaista liinaa. Rouva katseli ympärilleen ja huomasi muutamalla pöydällä virsikirjansa nenäliinoineen. Hän irroitti sen ja kuivasi itse hänen otsansa ja ohimonsa. Weidelich otti liinan hänen kädestään ja sitten hän jonkun verran tointuneempana puhui: "Poikamme Isidor on kaupungissa — Jumalan nimessä täytyy minun se sanoa, hän on vangittuna, ankaran tutkinnon alaisena — he ovat eilen illalla tuoneet hänen."
Hiljaa huudahtaen tarttui Maria Salander lähellä olevaan akkunanpieleen; hän näki vain tyttärensä, Setti paran, jonka hyljättynä ja tuskaisena täytyi Soittolassa istua, kenties itsekin vangittuna tai ainakin vartioituna.
Mutta Isidorin äiti seisoi siinä ja tuijotti suu avoinna mieheensä.
Hän ei käsittänyt, mitä tämä sanoi.
"Mitä hän sitten on mahtanut tehdä?" änkytti hän, "se lienee kaunis tyhmyys, saavat varoa itseään!"