"Ei se ole mikään pikku kepponen, eukko parka!" sanoi Jaakko Weidelich, joka nyt nousi ja koetti kävelemällä ja puhumalla mieltään keventää. "Yksi viranomaisista ilmestyi kotiimme heti kun sinä olit lähtenyt ja ilmoitti minulle onnettomuuden. Minähän olen Ulrikki serkkumme kanssa virkatakuussa kummallekin pojalle. Sen vuoksi kysyi tuo herra minun maksukykyäni ja kehoitti minua pitämään rahoja kaikkien mahdollisuuksien varalla; mutta ei ainoastaan sitä, hän tahtoi myöskin tietää, mitä minä siinä asiassa kykenisin tekemään, vaikkei hän sanonut siltä näyttävän, että siinä hyvätkään keinot auttaisivat, sillä Isidorimme asiat oli huomattu olevan pahassa epäjärjestyksessä. Minä en säikäyksessäni ja ahdistuksessani osannut muuta sanoa, kuin että minä teen minkä voin, jos se voi auttaa, ja juoksin tänne kysymään herra Salanderilta neuvoa, mitä olisi tehtävä pojan pelastamiseksi. Sillä minä en voi uskoa, että hän, kuinka sanoisin, että hän olisi sillä tavoin itsensä unhottanut! Hämmennyksissäni, minä en edes tarkemmin asiaa kuullut! En minä olisi ikinä uskonut, että sellaista minulle tapahtuisi!"
Yhtäkkiä päästi rouva kaikuvan naurun ja hapuili, ikäänkuin hän olisi liikkunut pimeässä huoneessa, kädet ojollaan vastikään jättämäänsä nojatuolia kohti. Siihen päästyään veti hän henkeään, päästi uudelleen ryöppyvän naurun ja huusi katkerasti miehelleen: "Mutta minuako se ei voikaan koskea? Minuako se ei vahingoltakaan, olenko minä ehkä sen ansainnutkin, niinkö? Omaa kohtaasi siinä vain ajattelet! Kaunis maailma, kaunis sunnuntai! Ensin saa kuulla, että pojilla ei ole sielua, sitten heidät vangitaan ja tehdään roistoiksi! Ah, ah, ah, tätä viheliäisyyttä!"
Hänen sanansa heikkenivät surkeaksi valitukseksi ja hän sai uuden pahoinvointikohtauksen. Jaakko Weidelich oli sillä välin uudelleen istunut ja käsiään polviin nojaten tirkisteli lattiaan.
Rouva Salander tarttui esillä olevaan pulloon, jossa oli vanhaa Xeresviiniä, ja kaatoi kummallekin masentuneelle puolisolle lasillisen, vaikka hänelle itselleenkin teki pahaa. Ja kuten Isidorin äiti omaan olemukseensa sulki molemmat pojat ja kykeni yksipuolisesti ainoastaan näitä ajattelemaan, niin ajatteli Maria Salanderkin molempia tyttäriään, heistä kumminkaan puhumatta, kun nuo ahdistuksissaan olevat vastavanhukset eivät voineet nyt huomiotaan nuoriin rouviin kääntää.
Amalia Weidelich otti hyvän kulauksen viiniä ja lasia pois pannessaan jätti hän sen tyhjän päälle, niin että se putosi lattiaan.
"Siis Isidor on vangittu", sanoi hän, "eikä voi enää mennä minne tahtoo! Tuoko hänelle edes kukaan ruokaa ja juomaa, kun hän tarvitsee ja kun on tavallinen aika, kuten juuri nytkin? Onkohan niillä siellä kunnollinen järjestys maakirjurille ja neuvosherralle? Mies poloiselle, joka ei tiedä, mitä nälkä ja jano on?"
"Mikäli minä muistan", huomautti rouva Salander, "voivat sellaiset vangit niinkauan kuin tutkintoa kestää ja heidät on tuomittu, saada omalla kustannuksellaan mitä haluavat ja mihin ovat tottuneet."
"Tuomittu? Sellaista sanaa minä en tahdo keltään kuulla! Kun kaiken karvaiset ilkiöt ja paholaiset, joiden kanssa hänellä on tekemistä, ovat kylväneet rikkaruohoja hänen asiohinsa, kun hän monastikaan ei edes tiedä, miten hänen asiansa ovat, niin selittää se varmaan koko jutun ja hänen vainoojansa tulevat saamaan huonon lopun! Mutta nyt on huolehdittava, ettei häneltä mitään puutu! Miksei hänen vaimonsa ole tullut mukaan, valvoakseen häntä ja ollakseen hänen läheisyydessään?"
"Hän lienee jäänyt kotia vartioimaan, siellä kun muutoin ei ole ketään!" sanoi Maria Salander kuivasti, hilliten harmintunteensa.
"Niinpä on sitten meidän huolehdittava, kuuletko sinä, mies! Meidän on mentävä sinne, tai mene sinä yksinäsi ja vie vähän rahoja, jos he ovat ne häneltä ryöstäneet! Minä juoksen sillä välin kotiin ja toimitan vähän ruokaa ja juomaa valmiiksi, kuuletko sinä?"