Ukko Weidelich ei todellakaan kuullut. Häntä painoi lähtemättä se ajatus, että epärehellisyyden ja rikoksellisuuden piti oman pojan muodossa häntä lähestyä ja että koko hänen vaatimattoman varallisuutensa, jonka hän pitkän ajan kuluessa karulla työllään oli hankkinut, piti savuksi haihtua ja hänen jäädä köyhemmäksi kuin mitä hän oli alkaessaan ollut, sillä Varpusessa olevan talon oli hän aikoinaan hankkinut isältään saamansa pienen perinnön avulla. Ja jos niin kävisi, niin voisiko hän vanhoilla päivillään alusta alkaa? Ei, vaikka se olisi Jumalankin tahto!
Kun hän siten pysyi omissa raskaissa ajatuksissaan eikä mitään vastannut, unhoitti rouvakin päätöksensä ja vaipui särkynein mielin omiin ajatuksiinsa.
Maria Salander käytti hiljaisuutta noutaakseen lasin raitista vettä ja asettuakseen sitten muutamaan nurkkaan, saadakseen hetkisen voimiaan koota, sekä samalla myöskin houkutellakseen tuon kovanonnen yllättämän avioparinkin hiukkasen lepäämään. Se onnistuikin hänelle, sillä melkein puoli tuntia kesti hiljaisuutta, jota häiritsivät vain voihkaukset ja huokaukset.
Ripeämmin askelin kuin tavallista tuli herra Salander sisälle. Maria rouva kiitti taivasta, kuullessaan hänen tulevan, mutta hämmästyi hänet nähdessään, sillä Martin kasvoilla kuvastui suru ja harmi.
"Tässäpä me olemmekin kaikin yhdessä!" sanoi hän huoneeseen pysähtyen, "nähtävästi tiedätte te jo tuon uutisen!"
"Niin on, valitettavasti!" mumisi Weidelichin ukko, joka Salanderin tulosta oli havahtunut ja noussut seisomaan. "Minä tulin ensiksi tänne, herra Salander, etsimään teiltä neuvoa, mitä olisi tehtävä. Toivottavasti ei asia ole niin huonosti, kuin miltä se ensi hämmekissä näyttää!"
"Se on tarpeeksi huonosti!" vastasi Salander, joka huomasi Weidelichin ja samoin rouvan masentuneen mielialan. Jälkimäinen oli ilmeisesti mistään piittaamatta jäänyt nojatuoliinsa istumaan, poiskäännetyin kasvoin ja Maria rouva, joka nurkastaan tuli esille, osoitti häntä miehelleen. Tämä koettikin sen vuoksi hellä varoen ajatuksiaan ilmaista, kun hän uudelleen otti sananvuoron.
"Se virkamies, joka oli teidän luonanne", jatkoi hän Weidelichiin kääntyen, "tuli minunkin luokseni toimistoon. Hän näyttää olevankin liian hätiköivä ja virkaintoinen mies; huomiotani herätti, ettei hän voinut antaa tarkempaa selitystä ja että hän ylipäänsä sunnuntaina sellaisissa asioissa juoksenteli. Minultakin halusi hän kuulla, mitä minä olisin halukas vävyni hyväksi tekemään, jotta voitaisiin syytteeseen pano jättää. Hyvä tarkoitus siinä on, mutta kuitenkaan se ei riittäisi edeltäpäin vapauttamaan. Minä läksin asianomaiseen paikkaan tarkemmin asiasta kuulemaan. Siinä ei ole kysymyksessä huolimattomuus ja sen semmoinen, joiden seuraukset olisivat vielä autettavissa. Isidor on väärinkäytöksissään mennyt niin pitkälle, että ilmitulo riippui joka hetki hiuskarvasta ja vihdoin viime viikolla se tapahtui. Kolme päivää kesti kansliassa kirjojen tarkastusta. Eilen oli sataviisikymmentä tuhatta käyty läpi eikä vieläkään kuulu olevan loppua tiedossa. Sentähden keskeytettiin toimitus Unterlaubissa ja siirrettiin Münsterburgiin."
"Voi Herra Jesus!" huudahti Weidelichin muori valittavasti. Jaakko ukko etsi jälleen tuoliaan. Kuulemansa luku kirkasti hänelle aseman kuin tulisoihtu. Myöskin Martti Salander tunsi itsensä lamautuneeksi, samoin Maria rouva, ja niin istuivat nuo neljä vanhusta vaieten, kukin siinä mihin oli sattunut vaipumaan.
Pitemmän äänettömyyden jälkeen alkoi Weidelichin rouva vaikeroida: "Jospa minä sittenkin olisin mennyt kirkkoon, niin olisin saanut olla vielä hetkisen mistään tietämättä! Se olisi ollut vielä hyvä hetki ja olisin tyytyväisenä voinut mennä kotiin!"