Muutaman minuutin kuluttua huudahti hän uudelleen: "Nyt se kumminkin on niinkuin on! Jaakko, menkäämme kotiin, että pääsemme oman katon alle!"
Kun hän samalla kohenteli itseään niin hyvin kuin voi, toinnuttausi hänen miehensäkin ja astui murtuneena Salanderin luo, joka samoin oli noussut.
"Mieleni on paha", puhui Weidelich vaivaloisesti, "että me olemme teille niin paljon ikävyyttä tuottaneet."
Ääni petti ja hän vaikeni. Martti ojensi hänelle kätensä; hän näki, kuinka tämä kärsi ja oman tukaluutensa unhoittaen lohdutti hän häntä, tosin sanoilla, joita saattoi epäillä: "Kuka voi tänään väittää olevansa varma yleisestä pahasta? Se on kuin kolera tai viinitäi! Jos joku katsoo teihin karsaasti, niin sopii teidän vain sanoa, että hänen on mentävä kotiinsa ja tarkasteltava, eikö tartuntaa jo sielläkin ole!"
Sillä välin puuhaili Amalia Weidelich hattunsa kimpussa, joka noissa tärisyttävissä kohtauksissa oli työntynyt sijaltaan eikä enää tahtonut oikeaan asettua. Hän koetti sitä peilin edessä asettaa suoraan ja kiinnittää paikoilleen ja Maria rouvakin tuli hänelle avuksi. Mutta äkkiä repäsi hän sen päästään ja selitti, ettei hän tahdo sitä enää panna päähänsä, vaan mennä ilman hatutta kotiin.
Niin lähti Weidelichin pariskunta menemään. Tuskin olivat he päässeet kadulle, kun rouva tunsi itsensä niin heikoksi, että Jaakko ukon täytyi häntä käsivarresta taluttaa; vasemmassa kädessään kantoi hän tuota komean kirjavaa hattua kuin sankakoria. Hänen oma hikitäpläinen hattukulunsa lisäsi avioparin kummallista näköä, kun he siinä surkeina eteenpäin hoippuivat.
Heidän jälkeensä katsottiin, vastaantulijat pysähtyivät ja joku sanoi kuuluvasti toiselle: "Ovatpa nuo kaksi ottaneet kelpo aamiaisen!"
He kuulivat sen häpeätä kärsivän herkällä korvalla, mutta eivät katsoneet oikealle eikä vasemmalle. Muutamalla avaralla sillalla oli heidän vielä vaikeampi päästä kulkemaan; joukko kirkkoväkeä risteili molemmin puolin ja melkein kaikki katsoivat Jaakko Weidelichin vasemmassa kädessä riippuvaa hattua ja sitten rouvan pörröistä päätä.
"Anna, Jaakko, minulle se hattu!" sanoi viimemainittu, "ei sovi, että sinä sitä kannat."
Tämä antoi tuon muhkean muotiesineen pois, ja kun heidät juuri tungettiin käsipuita vasten, heitti rouva hatun virtaan eikä edes katsahtanutkaan sen jälkeen.