"Mitä sinä teet? Oletko hupsu?" murisi mies.
"Eteenpäin vain! Elä pysähdy! Minä olen saanut tarpeeksi komeudesta!" sanoi rouva.
Niin kulkivat he edelleen ja saivat tarpeeksi tilaa. Sillä lähimmät sillalla olijat, jotka olivat tuon heiton huomanneet, juoksivat kiiruusti vastakkaiselle puolelle nähdäkseen hatun uivan esiin sillan alta, ja kun muut huomasivat tämän juoksun, jatkui liike edelleen ja pitkin koko siltaa juoksivat kaikki kuin noidutut toiselle puolen ja kurkistelivat veteen. Siellä kulkikin hattu poloinen virtaa alas kuin silkillä liputettu ja kukilla seppelöity taloslaiva tai kuin uiva kukkapenkki. Mutta pian työnsi pari poikasta pelastusvenheen vesille, soutaen vinhasti tuon hauskan kulkuneuvon luo, saadakseen siitä hyvän saaliin tai ainakin sievosen juomarahan ansaitakseen, samalla kuin pitkin molempia rantoja kertyi yhä uusia katsojia.
Sillä välin nuo kaksoisveljesten surun painamat vanhemmat pääsivät huomaamatta pois ja kiipesivät ylös vanhaan Varpuseen.
"Ettet sinä hattua voi enää päähäsi panna", alkoi Weidelich, kun he olivat hetkisen hengähtäneet, "käsitän minä tavallani; mutta olisithan sinä voinut sen myydä! Minä pelkään olevan lähellä sen ajan, jolloin meidän täytyy pitää arvossa joka penniä!"
"Se on nyt kerta tapahtunut", huokasi Amalia, "minä tuskin tiesin, mitä tein. Muutoin on vielä paljon sellaista, jota minä voin myydä, takkeja, kello ja ketjut, jotka kumpikaan eivät enää sovi, koska ne vetävät ihmisten katseet minuun, ja sitten minä en voi rintasolkeakaan enää eteeni kiinnittää, sitä, jossa on molemmat pojat — ei, rintasolkea minä en voi myydä, vaikkei pojista enää mihinkään olekaan ja vaikka he ovat hukkaan joutuneet — ah, tätä onnetonta aikaa! Ei, minä tahdon säilyttää kuvan ja jättää siinä olevan kullankin paikoilleen, niinkauan kuin meillä vielä leivänkannikkaa on!"
Hän sanoi tämän silmät kyynelissä, nyyhkytysten keskeyttelemänä.
Säikähtyneenä ja tuskaisena kehoitteli Jaakko häntä tyyntymään.
"Kuinka sinä voitkin noin puhua? Ja jolleikaan hän, joka nyt on vangittuna, olisi pelastettavissa, niin onhan meillä vielä Julian, joka, suokoon Jumala, ei toki sillä tavoin esiin sukeltane!"
"Sinä et tunne heitä niinkuin minä, joka heidät olen maailmaan saattanut! He ovat aina ja lakkaamatta ajatelleet, tahtoneet ja tehneet samalla tavoin ja kumpikin tiesi aina mitä toinen tahtoi. Ah, Herra minun Jumalani, nyt minä tiedänkin, miksi he ovat toisiaan vältelleet ja aina sanoneet, en tiedä, en ole häntä nähnyt! He tiesivät tarkoin kulkevansa samaa tietä ja tekevänsä samalla tavoin ja kun se oli pahaa ja vaarallista, kammoivat he toisiaan! Ajattelehan vain, Salanderin rouva, jolta minä tänä aamuna menin kysymään, tiesikö hän syytä siihen, kertoi minulle hyvin kuivasti, että heidän tyttärensä olivat tehneet samoin, he olivat välttäneet vanhempiaan ja toisiaan, ja tiedätkö miksi? Koska he olivat hävenneet toistensa ja vanhempainsa edessä, niin juuri, hävenneet!"
"Minkä tähden? Mitä he sitten ovat tehneet?"