"He ovat hävenneet sitä, että ovat meidän poikaimme kanssa menneet naimisiin! Kuinka selvästi minä nyt ymmärränkään poikamme, ne poloiset, jotka kaksoisveljinä pelkäsivät toisiaan, kun olivat pahaa tehneet eikä kumpikaan olisi sallinut toisen tulevan asiastaan puhumaan! Minusta tuntuu kuin kurkistaisin heidän sydämensä sisimpään!"
"Surkean onnen me olemme saaneet poikaimme kanssa jaettavaksi; elämämmehän käy sitä surullisemmaksi ja käsittämättömämmäksi, kuta kauemmin sitä kestää. Melkein soisin mieluummin, etten tietäisi mitään omasta elämästäni!"
"Se tahtoo kaikki maksettavaksi takaisin, kuten huomaan", vastasi rouva, "kuoleman vain ilmaiseksi antaa! Tuolla on vanha kotimme! Jumalan kiitos, ettemme sen tilalle ylimielisyydessämme uutta rakentaneet! Vaikka me molemmat olemme siinä aina olleet ahkeria ja työteliäitä emmekä koskaan työtä hävenneet. Kätkeytykäämme sinne vielä tänään huolellisesti ja pysykäämme siellä hiljaa sekä olkaamme aivankuin ijankaikkisesti olisi yhtä hiljaista ja salaperäistä. Palveliat eivät vielä voi mitään tietää! Mutta huomenna on maanantai, silloin heidän täytyy viikon varalle noutaa pesuja kaupungin eri kulmilta ja silloin he sen kyllä saavat kuulla, ja tiistaina tulevat minun pesijättäreni, neljä kappaletta — katkera viikko, tämä ensimäinen — tule, Jaakko, menkäämme sisään ja pysykäämme hiljaa! Ainakaan sitä ei huomaa hyvä Jumala, hän kun ei meitä persoonallisesti tunne, kuten pappi sanoo! On onni, ettei hän siis myöskään voi kysyä meiltä lapsiamme. Hän ei näet saisi silloin mitään jaloa nähtävää, kuten poikaveitikkamme rakastivat sanoa, jos toinen ei sattunut jotakin tietämään! Tule sisään!"
Oli kuin tuo vaimopoloinen olisi tuntenut tarvetta saada puhelemalla itsensä eloisaksi, näyttääkseen aviokumppaninsa edessä ryhdikkäältä. Saipa hän mielenmalttiakin, sillä etehisessä tarttui hän reippaasti päähänsä ja meni kenenkään huomaamatta ensin takahuoneeseen, ikäänkuin siellä pyhähatun riisuakseen.
Eivät Salanderitkaan tänään enää kotiaan jättäneet. Kun Weidelichit olivat poistuneet ja aviopari oli yksin, sanoi Martti: "Minulle on käynyt tänään merkillisesti! Minä leikkautin aamulla tukkani; vieressäni istui silloin muuan, jolta ajettiin partaa ja joka sitä tehtäessä katseli akkunasta kadulle, aina siihen suuntaan mihin parturi hänen kasvonsa juuri käänsi, milloin sinne, milloin tänne, niin että hänen silmänsä kääntyivät toisinaan taivaalle, toisinaan huoneen kattoon. Kun hän oli valmis, nousi hän ja kuivasi pyheliinalla kasvojaan sekä sanoi raakauksen aikana nähneensä jalkakäytävää ikkunan editse erikseen kulkeneen ei vähempää kuin neljä tuttavaa, joista jokaisella yksi sukulainen tätä nykyä istuu kuritushuoneessa. Se oli sentään jokseenkin vahva annos yhden ainoan raakauksen aikana! Ja kuitenkaan hän ei arvellut lähestulkoonkaan kaikkia ohikulkijoita nähneensä, parturi kun joka hetki nenänpäästä tai leuasta käänteli hänen päätään sivuille. Muutamia arveli hän mahdollisesti jääneen huomaamatta tai ei tunteneensa niitä, kun sininen rautalankaverkko akkunassa jonkunverran hämmensi muotoa. Minun täytyi kaiken viheliäisyyden uhallakin nauraa, ja nyt se on pikaisesti itsensä kostanut!"
"Jollei tämä tapahtuma olisi niin häpeällinen", vastasi Maria, "niin olisin minä iloinen siitä, että voimme ottaa tyttäret jälleen luoksemme, sillä siitä ei liene kysymystäkään, pääsevätkö he nyt erilleen vai ei!"
"Luonnollisesti! Se on, jolleivät he uuteen narrimaisuuteen lankea, nimittäin siihen, että katsoisivat pitävänsä puolisoidensa, joihin he kerran ovat vihityt, onnettomuuteen jouduttua pysyä heille maailman edessä uskollisina ja etsiä palkkansa tietoisuudesta, että ovat lujamielisesti laupeutta harjoittaneet. Onhan sellaisesta esimerkkejä!"
"Sinä unhotat, että siihen tarvittaisiin yhä vielä rakkauden kipinää, joka kuitenkin on kauan sitten sammunut!"
"Voit todellakin olla oikeassa! Sitä parempi! Mutta mehän puhumme jo molemmista herroista, vaikkei ole lainkaan sanottua, että mestari Julian, se lintumies, kulkisi veljensä teitä! Hän on voinut olla, jolleikaan kunnollisempi, niin varovaisempi, sukkelampi ja onnekkaampi!"
"Minä olen varma, että hän saavuttaa toisen ennenkuin ehkä luullaankaan. Miksikäpä hän juuri tässä seikassa toisesta eroaisi?"