"Sitä pahempi minulle!" sanoi Salander synkästi, "tai pikemminkin meille kaikille! Jos ainoastaan toinen niin kurjasti haaksirikkoutuu, niin ei se ole samaa, kuin jos molemmille niin kävisi; silloin vasta ne joutuisivat jokaisen hampaisiin nuo huomiota herättäneet kaksoishäät, jotka minä panin toimeen ja jotka minun saattoivat neuvostoon, kuten joka mies tietää, ja joista säilyy pilkallinen sananparsi vielä meidän jälkeemmekin; ja täten minä olen enemmän vahingoittanut kuin hyödyttänyt valtiollista puoluesuuntaani, yleensä kansanasiaa! Ja tytöt jäävät kuin eläviksi muistomerkeiksi siitä mokomasta historiasta. Entäs sitten Arnold! Jo silloin puhuttiin ainoastaan salanderilaisista häistä; jos hän nyt vihdoinkin palaa kotiin, niin olenpa minä kiinnittänyt kauniin lisäkkeen hänen nimeensä, kun hän alkaa julkisuudessa esiintyä!"
"Sellaista pelkoa ei minulla sentään ole", vastasi Maria miettivästi; "ethän sinä toki ole niin heikolla pohjalla ja mitä Arnoldiin tulee, niin on hän aina saava sen hyvän nimen, jota hän tarvitseekin. Myönnän kyllä, että niin kovin kuin toivonkin hänen kotiintuloaan, minä sentään nyt säikähtäisin, jos hän joutuisi tänne keskelle tätä häväistysjuttua. Voi sentäänkin niitä kelvottomia roistoja!"
"Älkäämme tämän takia unhoittako Setti poloista, joka tälläkin hetkellä neuvotonna istuu surullisessa Soittolassa!" sanoi Salander, jonka ajatukset viimeisten sanojen johdosta suuntautuivat tyttären kohtaloon. "Minä lähtisin heti Unterlaubiin, jollen tietäisi, ettei siitä nyt ole mitään hyötyä. Luultavasti on hän iloinen saadessaan muutamia päiviä olla kenenkään häiritsemättä omain ajatustensa parissa. Oikeudellista apua hän ei vielä tarvitse, asema kun on yksinkertainen. Mukaan antamamme rahaperintö on luonnollisesti hävinnyt ja muuta myötäjäisomaisuutta he eivät voi häneltä ottaa. Niinpä ajattelen minä, että toistaiseksi lähetämme hänelle vain sähkösanoman, antaaksemme hänelle, jotain elonmerkkiä. Hän ilmoittakoon sitten, pitääkö hänet noutaa ja milloin. Kauan ei kestäne, ennenkuin hänen on lähdettävä, sillä joka tapauksessa on konkurssi varma ja ensimäinen, mikä tapahtuu, on pakkohuutokauppa, kiinteimistön myynti."
"Sitten saamme ruveta huolehtimaan tilasta", vastasi Maria rouva, "kun samalla kertaa saamme kahdet myötäjäiset majoittaa, joista yhdet täyttävät kutakuinkin yhden asuinhuoneen. Minä olen nähnyt siksi paljon vaivaa niistä rihkamista, etten niitä mielelläni hunningolle jättäisi. Mutta kirjoita nyt se sähkösanoma, että Leena saa sen kiiruusti viedä. Puolipäivä lähenee ja Setti voi sen saatuaan ehkä paremmin syödä. Todennäköisesti hänellä on taasen meidän takiamme itsesoimauksia."
"Minä aion mennä itse, että Leena saa olla kyökissä", sanoi Salander, "minä olen näistä kurjista tapauksista käynyt nälkäiseksi!"
"Jää vain kotiin!" huudahti Maria, "kyllä minäkin voin ruuan laiton lopettaa, jos niin tarvitaan. Jos sinä nyt menet postiin, niin voit kohdata joukon hyviä ystäviä ja muita armeliaita sieluja, jotka täynnä osanottoa alkavat sinulta udella ja silmiesi edessä sähköttävät edelleen sen mitä sinulta kuulevat!"
Salander hytkähti.
"Totisesti sinä olet oikeassa! He ovat nyt jo kaikki olleet aamuryypyillä ja joukossa on ollut niitä, jotka ovat jo saaneet tiedon asiasta. Ja muutamien ihmisten mielestä kannattaa aina tuommoisista muutamia satojatuhansia koskevista asioista sähkösanomia lähetellä!"
Hän otti siis kaavakkeen, kirjoitti siihen lakoonisin sanoin välttämättömimmän ja antoi sen vaimolleen.
Tämä luki sen, mietti hetkisen ja alkoi kirjoittaa uudelle kaavakkeelle. Ihmeissään luki Martti sen, kun se oli valmis. Maria ei ollut muuttanut mitään, varustanut vain siinä olevat lakoonisuudellaan tylysti vaikuttavat sanat asiaan kuuluvilla pienillä sidesanoilla.