Myöskään hän ei ollut yksinään Soittolassa, vaikka palvelustyttö ja kirjuri olivatkin lähteneet tiehensä. Kuten kotiin, jonka tuen äkillinen kuolema on murtanut, tulevat naapurittaret leskeä tukemaan ja lohduttamaan, niin oli tännekin joka päivä tullut Unterlaubista muutamia arvokkaita rouvia avustamaan ja huvittamaan hyljättyä maakirjurin rouvaa. Niinpä istui nytkin kaksi heistä sukkaa kutoen niillä kirstuilla, joita täyttämässä ja sulkemassa he olivat olleet apuna, sillä aikaa kuin Setti kokoili jälellä olevista ruokatavaroista viimeistä ateriaa, teetä, voileipää ja munakakkuja. Äidin mukanaan tuomat palat olivat lisäksi hyvin tervetulleet. Kun hevosia täytyi syöttää, lähetti Martti ajurin johonkin ravintolaan Unterlaubissa ja antoi hänelle samalla toimeksi lähettää sikäläinen kunnanesimies Soittolaan, jotta hän sulkisi ovet ja ottaisi avaimet viralliseen huostaansa.
Kylän rouvat ottivat osaa tuohon omituiseen tilapää-ateriaan ja sen päätyttyä estelyistä huolimatta puhdistivat käytetyt astiat ja laittoivat kyökissä kaikki järjestykseen. Sitten kaatoivat he virutusveden pois, puhdistivat rännin ja asettivat pienen kaislaluudan, joka oli vielä vallan uusi, siististi nurkkaan. Veden jäännöksellä he vihdoin sammuttivat liedessä kytevän hiiloksen.
Silloin saapui juuri kunnanesimieskin. Hän selitti virkasinetillä lukitsevansa vielä auki olevat huoneet ja säiliöt ja oli tuonut mukanaan siihen tarvittavat kapineet, sinettilakkaa, nuoraa ja leimasimen, vieläpä vahatangonkin, hän kun ei ollut tällaisissa toimituksissa tottunut kaikiste tarvittavaa kynttilää löytämään. Täällä oli tosin huoneessa pari kaunista kynttilänjalkaa, jotka rouva Salander kerran oli ostanut. Hän aikoi niistä ottaa toisen tai molemmatkin, koska ne kuuluivat rouvalle; sitten saisi panna sinetin ovelle. Mutta kunnanesimies selitti, että kynttiläjalkain oli jäätävä inventeeraukseen saakka, että paikkakunnalla oli jo tarpeeksi asti sekaannusta, kaikki omaisuussuhteet kun näyttivät horjuvan kuin maanjäristyksessä; monet pelkäsivät maansa mantunsa menettävän, tietämättä kuinka. Väestön sanoi hän olevan kovin kiihdyksissään ja jaarittelevan miljoonista, joita muka olisi hävinnyt.
"Sytyttäkäähän vahatankonne!" sanoi Salander ja ojensi hänelle tulitikun. Tämä ryhtyi toimeensa ja saapui niin tuon pienen seurueen kera askel askeleelta ulko-ovelle saakka. Martti väänsi oven lukkoon ja antoi avaimen kunnanesimiehelle. Tämän jälkeen ottivat he jäähyväiset noilta kahdelta rouvalta ja kiittivät heitä osoitetusta ystävällisyydestä ja osanotosta, niin että nämä pyyhkivät liikutettuina silmiään. Setti ei voinut itkeä; puoleksi lamautuneena kunnanesimiehen sanoista nousi hän vaivaloisesti vanhempainsa kanssa vaunuihin, jotka nopeasti lähtivät liikkeelle.
Nuo kolme jälelle jäänyttä henkilöä katsoivat hänen jälkeensä ja lähtivät sitten hitaasti takaisin kylään.
"Ne ovat varakasta väkeä", sanoi yksi rouvista, "herra voisi varmaankin korjata koko vahingon, jos tahtoisi; ja joka tapauksessa he ovat oikein-ajattelevaa väkeä!"
"Hän olisi hassu, jos frangiakaan antaisi!" vastasi kunnanesimies. "Minun mielestäni saisivat vahingon korvata oikeastaan ne, jotka sellaisen miehen ovat notariuksekseen valinneet ja riistäneet itselleen oikeuden siihen! Nyt saa valtiokassa kärsiä ja nyt ne vaalihuvit maksavat!"
Vaunuissa vallitsi noiden kolmen henkilön kesken hyvän aikaa äänettömyys, kunnes Salander alkoi surumielisesti puhua: "Tämmöistä se nyt on ollut se Soittolan kannelsointu! Lapsi parka! Ja minä kun ajattelin, kun se vävy hyväkäs metsänhakkautuksesta ja talonmyynnistä höpisi, että minä ottaisinkin sen häneltä haltuuni ja järjestäisin sen vanhuutemme hiljaiseksi turvapaikaksi. Nyt minä en ottaisi sitä, vaikka lahjaksi saisin, sillä mahdotontahan meidän olisi siellä asua!"
"Setti on nukahtanut", sanoi Maria hiljaa, "antakaamme hänen levätä!"
Hän oli todellakin nukahtanut äitinsä rinnalle, hän kun viimeksi kuluneina viitenä tai kuutena yönä ei luultavasti ollut paljonkaan silmiään ummistanut. Isä ja äiti pysyivät sentähden vaiti ja nojausivat suljettujen vaunujen perään, saadakseen sisällisesti katsella kaikkia noita surullisia tapauksia sekä samalla pikkuisen uinahtaa.