Oli jo kutakuinkin pimeä, kun vaununpyörät rämähtivät Münsterburgin katukivitykselle ja vanhemmat siitä heräsivät. Mutta Setti heräsi vasta kun vaunut äkkiä pysähtyivät talon eteen. Hän oli kuitenkin niin unipohmeloinen ja raukea, että isän täytyi häntä taluttaa ja vasta kuin uskollinen Leena kiiruhti esiin ja valaisi heille portaat, elpyi hän ja huudahti hymyillen: "Tässä minä nyt olen! Hyvää iltaa, Leena, ajatteles, kuinka iloinen minä olen! Ja sinä voit aina hyvin, kuten näen!"
"Siinähän tuo, Jumalan kiitos, vielä menee, Setti kulta! Kunhan vain kaikki lapset taasen pian ovat yhdessä, niin sitä pidetään vieläkin iloa ja paistetaan kastanjoita kuin ennenkin!"
Hän sanoi sen kuitenkin vähän alakuloisesti, aivankuin hänellä olisi ollut hiukan huono omatunto. Avattuaan herrasväelle asuinhuoneen oven vetäytyi hän itse pois.
Pöydän ääressä istui, päätään käsiinsä nojaten, Netti sisar Lindenbergistä. Myöskin hän näytti nukkuvan ja hänellä olikin siihen hyvä syy, hän kun myöskin oli viimeiset yöt viettänyt unettomin silmin ja oli iltapuoleen saapunut vanhempainsa kotiin jalkaisin ja luonnollisesti läpiväsyneenä. Hänen miestään Juliania ei näet ollut enää neljään päivään näkynyt ja häntä oli hävettänyt siitä puhua. Kirjuri, joka ei häneltä sitä seikkaa tiedustellut, teki mitä tahtoi ja palvelustyttö näytti epäluuloiselta. Mutta tänään oli hän sanomalehdestä lukenut uutisen Isidor langon keikauksesta ynnä lisäyksen, että huhuillaan erään toisenkin notariuksen joutuneen tutkimuksen esineeksi. Tosin siinä ei vielä ollut kysymyksessä Julian, vaan eräs toinen onnettomuustoveri, joka oli hänen haltuunsa uskottuja varoja käyttänyt omiin yrityksiinsä. Mutta Netti luonnollisesti ajatteli omaa miestään, samoinkuin sitä yleistä onnettomuutta, johon kotielämä ja koko perhe oli kietoutunut. Tuskassaan ei hän kyennyt muuta päättämään kuin rientää suoraa Münsterburgiin; junaa ei kulkenut useampiin tunteihin ja myöskin pelkäsi hän ihmisiä, joita olisi junassa, sekä samoin asemasillalla seisoskelevia. Niin teki hän pikaisen päätöksen ja suoritti jalkaisin tuon kolmituntisen taipaleen. Kuten myöhemmin ilmeni, eivät hänen aavistuksensa ja pelkonsa olleet perusteettomia. Julian ei tosin istunut vankina kuten Isidor, vaan oli hän, saatuaan ensimäisen tiedon Soittolan tapauksista, paennut maasta. Ja se kiihtymys, joka Isidorin virkapiirissä oli noussut niiden puolelta, jotka olivat saaneet vahingoita kärsiä tai joita ne uhkasivat, löysi jo voimakasta vastakaikua Lindenbergin alueella.
Kävi siis niin, että Salanderin vanhukset saivat samana iltana molemmat tyttärensä taas kattonsa alle. Heidän sisään astuessaan havahtui Netti unenhorroksestaan ja hoippui masentuneesti heitä kohti. Isä ja äiti syleilivät ja suutelivat häntä. Toisiaan vastapäätä jouduttuaan loivat tyttäret kuitenkin silmänsä alas ja ojensivat toisilleen vain kätensä, niistä sentään hellittämättä. Se kohtalonpaino, jonka he olivat päälleen sälyttäneet, kun he kaksoisnuorukaisia kerran korvalehdistä nykivät, oli äkkiä käynyt kaksinkertaiseksi ja uudelleen tunsivat he toistensa edessä häpeää.
Lindenbergistä tulleen siskon täytyi nyt selittää, miksi hän oli tullut ja hän kertoi sen.
"Hän on pudistanut tomun jaloistaan", sanoi isä; "täällä kaupungissa hän tuskin on! Mutta perusteellista työtä he ovat tehneet, ne pellavapäiset heittiöt!"
Äiti kehoitti keskeyttämään neuvottelut täksi päivää ja menemään levolle, sillä kukapa saattoi tietää, mitä tuleva päivä taas mukanaan toisi.
"Ensiksi", sanoi Salander, "on Nettin huomenna hyvissä ajoin mentävä takaisin Lindenbergiin ja jätettävä talo sekä kanslia asianomaisten virkamiesten haltuun. Minä lähden mukaan ja pidän huolta, että se tapahtuu säntillisesti, sillä siten me emme saa asioita hunningolle jättää!"
Aamulla matkusti hän sitten Nettin seurassa Lindenbergiin ja sinne kukkulalle päästyään sekä ympäristöä katseltuaan tunsi hän uudelleen voimakasta harmia, että tällaisen rauhan ja kauneuden keskellä saatettiin sillä tavoin riivautua ja julkeasti häiritä maailmaa ja elämää.