He luulivat emännän olevan etummaisessa huoneessa ja puhuivat, vaikkeikaan kovin äänekkäästi, niin kumminkin siksi kuuluvasti, että sairas ymmärsi kaikki ja kuin yhdessä leimauksessa käsitti hän tapaukset, aivankuin hän pitkin aikaa olisi ne yksityiskohdittain tietoonsa saanut. Vapisevin käsin ikkunanpielistä kiinni pitäen kuunteli hän parempikuuloisella korvallaan.
"Siellä oli hitonmoinen tungos", sanoi renki, "aivan pää pään vieressä ja kuitenkin kuoleman hiljaisuus, kun tuomio julistettiin!"
"No minkälainen oli tuomio?" kysyi tyttö kärsimätönnä.
"Kummallekin kaksitoista vuotta kuritushuonetta, Lindenbergiläiselle ja Unterlaubilaiselle. Sitten siellä oli vielä joku pienempi kälmi, jonkunlainen toisten markkina-apulainen, joka sai neljä vuotta! Säälittää minua sentään vanhukset, en voi sille mitään!"
"Herrankiesus!" sanoi tyttö. "Kaksitoista vuotta! No miltä he näyttivät? Mitä tuumasivat?"
"Min' en voinut heitä nähdä, mutta eräs edessäni seisova sanoi, että he näyttivät viheliäisiltä, hän luuli heidän pyörtyneenkin. Mutta sitä minä en uskonut. Ihmiset nauroivat ja kiroilivat sekaisin."
Jaakko Weidelich tuli nurkan takaa esiin ja lähetti, rengiltä mitään tiedustelematta, heidät molemmat töihinsä. Itse hän puuhaili vielä vähäsen ladossa ja meni vihdoin, kun tuli täysi pimeä, sisälle tulta tekemään ja vaimoaan katsomaan. Nyt vasta tunsi hän likistystä väsyneessä sydämessään, tietäessään mitä tänään oli täytynyt tapahtua ja ettei se hänen vaimo raukaltaan voinut enää kauan salassa pysyä.
Nojatuolista ei hän häntä tavannut, siitä olivat tyynyt pudonneet lattialle. Säikähtyneenä meni hän toiseen huoneeseen, jossa sairas makasi ikkunan luona lattialla ja heikosti korisi.
"Voi hyvä Jumala! Mikä sinulla on, lapsi parka?" huudahti hän ja isoon itkuun purskahtaen kantoi hänet vuoteelle. Hän valaisi lampulla hänen kasvojaan. Kuolevan katse kääntyi viimeisen kerran hitaasti häntä kohti ja sammui sitten.
Lääkäri, jota Jaakko heti lähetti rengin hakemaan ja joka oli kymmenen minutin kuluttua paikalla, vahvisti poismenon.