Samoina hetkinä olivat vainajan pojat taasen kokonaan toistensa näköiset, kuten aikoinaan ennenkin, ja saattoivat kuritusvankilan virkamiehet pulaan, kun heitä kerittyinä, raakattuina ja vanginvaatteisiin puettuina oli vaikea toisistaan eroittaa, ja niin he siinä asussaan olivat puhuvina esimerkkeinä siitä, että oikeuden rautainen kellolaitos oli vielä vireessä ja teki tehtävänsä.
Kolmen päivän kuluttua toimitti Jaakko Weidelich vainajan hautaan. Hän oli viettänyt yönsä kuten aina ennenkin vuoteessaan, joka oli vainajan vuoteen vieressä; pitkät unettomat hetket kuluivat hänestä siedettävämmin sen kautta, että hän uskotteli vainajan kuulevan ne valittavat yksittäiset sanat, joita hän tälle voihkien puhui.
Viimeisenä aamuna ryhtyi hän vapisevalla kädellään siivoamaan parransänkeään, seisoen sen pienen peilin edessä, joka niin monet vuodet oli häntä siinä toimessa palvellut. Sisään painuneet posket, muotoaan muuttanut leuka ja varsinkin vaatimattoman poskiparran varominen tuotti hänelle suurta vaivaa, jota kurja elämä ei hänestä enää tuntunut ansaitsevan.
Silmänräpäyksen viivähti hänen mielessään ajatus, eikö hän tekisi paremmin antamalla veitsen kulkea syvemmin ja viiltää kurkun poikki, niin olisi hänkin täältä päässyt. Mutta hänen juurtunut velvollisuudentuntonsa ei sallinut tuon ajatuksen toista silmänräpäystä mielessä viivähtää ja levollisemmin raakasi hän edelleen.
Harvoista sukulaisista saapui vain pienempi osa maahanpanijaisiin; muut pyysivät anteeksi etteivät voineet tulla. Martti Salander, jolle leski oli asiasta ilmoittanut, silti nimenomaan häntä kutsumatta, oli mustiin puettuna niiden Jaakon tuttavapiiriin kuuluvien yksinkertaisten miesten joukossa, jotka eivät häneltä tätä palvelusta kieltäneet. Tämä seikka teki selvästikin hyvää tuolle miespoloiselle siinä suruhuoneen tuskallisessa hiljaisuudessa. Talon eteen sitä vastoin kokoontui ympäristöstä melkoinen joukko vakavaa väkeä, jotka seurasivat mustiin verhottua ruumisarkkua, kun sitä hautausmaalle kannettiin.
Se oli tuulinen päivä syksymyöhällä. Milloin paistoi aurinko niityille ja puutarhoihin, milloin lennätti tuuli pitkin taivasta kiitäviä pilviä, joiden varjot hiipivät tien yli, jota myöten surusaatto hitaasti kulki, edellä kahdeksan miehen kantama ruumiskirstu. Paarien ja kantajain päiden yli kiidätti tuuli puista riistämiään lakastuneita lehtiä, jotka kahisten ja kirmaten tanssivat tiellä saattueen edellä, aivankuin olisivat olleet eläviä olennoita ja kiiruhtaneet edeltäpäin ilmoittamaan sielun kotiintuloa.
Kalmistoon paistoi päivä ja kimalteli häikäisevästi niissä sadoissa lasi-, koru- ja läkkiseppeleissä, joilla harhaan joutunut makuaisti oli vainajien muistomerkit peittänyt, tehden sen samanlaisesta turhamaisuudesta, jolla se viikottaisin täyttää sanomalehdet ensin kuolinilmoituksilla, sitten osanoton kiitoksilla. Tämä kaikki olisi aikoinaan Amalia Weidelich poloisen mielestä ollut niinkuin sen ollakin piti; nyt oli hän sellaisesta hupsuudesta vapautunut ja kulki viimeisen matkansa paremmalla ja ylevämmällä tavalla.
Sillä aikaa kuin paarit kulkivat edelleen avonaisen haudan luo, astui surusaattue niin sanottuun rukoushuoneeseen, jossa pappi oli valmiina, pitääkseen tavanmukaisen puheen ja rukouksen. Hän oli käynyt ukko Weidelichin luona ja huomannut, ettei tämä kestäisi maan tavan mukaan olosuhteisiin sovitettua, tuomarillista ruumissaarnaa ja luopui sen vuoksi siitä aikomuksestaan.
Kun toimitus oli suoritettu, piti hän lakkia kasvojensa edessä ja seisoi paikallaan, osoitukseksi että kaikki oli lopussa.
Yksi toisensa jälkeen lähti ulos. Weidelich jäi väsyneenä penkkiinsä istumaan, kunnes rukoushuone oli tyhjä ja pappikin huomaamatta kadonnut. Silloin horjui hänkin ulos ja ovelle päästyään katsoi hautaa kohti. Saattajista ei ollut enää ketään näkyvissä.