Silloin astui Martti Salander hänen luokseen, otti häntä käsipuolesta ja vei haudalle, jossa haudankaivajat laskivat juuri hautaan yksinkertaista, valkoisesta kuusipuusta tehtyä kirstua, jommoisia aina viime aikoihin saakka käytettiin rikkaille ja köyhille, sekä alkoivat lapioida multaa alas.
Jaakko Weidelich alkoi avuttomasti itkeä ja sai tuskin lausutuksi sanat: "Lapsi parka!" mitkä häneltä pääsivät nyt toisen kerran sen jälkeen kuin hän löysi vaimonsa kuolleena. Ne olivat hänen nuoruudessaan käyttämiä sanoja, jotka nyt elämän lopulla jälleen muistoon havahtuivat, koska hän ei mitään hienompaakaan ilmaisutapaa kyennyt käyttämään.
Kun multa oli jälleen kasattu kirstun päälle ja haudankaivajat lapionlappeella sitä silittelivät ja taputtivat, esiintyäkseen taiteilijoina työssään, vei Salander tuon yksinäiseksi jääneen miehen pois ja saattoi häntä aina tämän asuntoon saakka, koska hän tiesi tämän nyt jäävän sinne ypö yksinään, jollei ottanut lukuun epäluottoisaksi käynyttä palvelusväkeä.
Salander istui hänen kanssaan hyvän tovin äänetönnä pöydän ääressä. Weidelich lepuutti itseään, vaipuen mietteisiinsä, kunnes hän kohotti päätään ja sanoi: "Nyt voi vaimoni huomenaamuna jäädä makaamaan, mutta minun täytyy ajoissa nousta jaloilleni ja haalia rahoja takuihin, jotka nyt ovat maksettavat. Illalla minä en enää istu omalla konnullani ja niin olen köyhä kuin yksi hiiristäni, lisäksi vielä korko- ja päivätyövelvollinen. Kovaa se on! Jäädä palkattomaksi työstään!"
Salander veti lompakkonsa esiin ja asetti pöydälle.
"Minä olen pitänyt huolta tästä asiasta!" sanoi hän. "Omaiseni ja minä, vaimoni ja tyttäreni nimittäin, päätimme, ettei teitä voi sellaiseen tilaan jättää, että meidän sopii ystävällisellä tavalla purkaa sukulaisuuden siteet, vaikkeivät ne olekaan tuottaneet kellekään siunausta. Niinpä menin minä eilen valtionkassaan ja maksoin teidän takauksenne, niin sanoakseni omassa nimessänne. Tässä ovat kuitit, ne tekevät molempien poikien puolesta seitsemänkymmentäkuusi tuhatta frangia. Eläkää ja toimikaa vain edelleen hyvällä terveydellä elkääkä olko siitä asiasta millännekään, ei siitä kukaan tule teitä vaivaamaan. Minä puolestani voin sen hyvin tehdä eikä minulla ole mitään sitä vastaan, vaikka te joskus vielä olisitte sillä pojillenne hyödyksi. Kun he nyt kerta olivat vävyjäni, niin voin minäkin ottaa osaa takausmaksuun heidän puolestaan, vallankin kun se huojentaa heidän kunnon isänsä vanhuuden päiviä! Ottakaa kuitit ja pitäkää asia omana tietonanne; otaksukoot ihmiset, että minä olen lainannut teille rahat taloanne vastaan!"
Jaakko Weidelich oli käynyt niin punaiseksi kuin hänelle vielä suinkin oli mahdollista ja pitäessään noita kahta paperia kädessään uskoi hän tuskin silmiään. Epäselvästi ja häiriöissään tulkitsi hän kiitollisuuden tunteensa, johon sekaantui epäilystä siitä, voiko hän sellaista uhria vastaan ottaa. Mutta hän piti kuitit ja poistuessaan kuuli Salander vielä, kuinka Jaakonkin ääni kaikui jo varmemmin, hänen neuvoessaan töitä muutamalle työmiehelleen.
"Ohi on nyt sekin asia!" ajatteli Martti, ja kauppias hänessä lisäsi siihen, että eiköhän häntä mahdollisesti voitaisi pitää täydellä syyllä narrina, hän kun oli oikeastaan tehnyt lahjoituksen niille nuorille vankilassa oleville rikollisille, jotka perivät isänsä; ja kun he pääsevät jälleen vapaiksi, voi tämä olla jo kauan sitten kuollut.
"Mutta ei sittenkään!" puhui hänessä jälleen vanha Martti. "Niin se on oikein ja samalla paras selviytymistäpä pojista, kun he nyt kerta ovat onnistuneet minun elämänpiiriini tunkeutua! Niin, ne häät, ne kirotut häät! Heti aamulla täytyy tyttöjen avioerojuttu jättää asianajajan huostaan. Se asia on pian ratkaistu!"