Sillä aikaa kuin Martti Salander sai ajan sairauksista, jotka vaikein oirein tunkeusivat lopuksi hänenkin perhe-elämänsä piiriin, kärsiä harmia, surua ja epäilyksiä, oli hän melkein kokonaan kadottanut näkyvistään Louis Wohlwendin ja hänen perheensä. Tämä johtui tosin siitäkin, että Wohlwend oli usein matkoilla ja että hän, vietyään poikansa erääseen kasvatuslaitokseen Genfinjärven luona, puuhaili todellakin, kuten hän oli sanonut, jumalanvaltakunta-aatteidensa hyväksi. Hän kulki maallisten ja hengellisten mahtajain luona ja otti osaa mitä erilaisimpiin kokouksiin, raivatakseen tietä tuolle pyhälle asialle ja esiintyäkseen sen puolesta, mutta paria ikiliikkujan keksijää ja sen semmoista lukuunottamatta, tapasi hän vastakaikua hyvin vähän tai ei ollenkaan. Suurella vaivalla oli hän suunnitellut perustuslain, jossa lakiasäätävän ja toimeenpanevan vallan sekä oikeuslaitoksen esimiehyys oli varattu hyvälle Jumalalle ja jossa asiain välittömään johtoon tarvittavat varapresidentit valitsi kirkollinen synoodi, jonka toiminta kävi yhteen maallisen Suuren Neuvoston kanssa. Tähän synoodiin piti kuulua sekä maallikoita että hengellisiä. Kaikissa maallisissa ja hengellisissä virastoissa, erittäinkin oikeusvirastoissa, piti tärkeitä päätöksiä ja tuomioita tehtäessä jättää, jos äänet menivät tasan, lopullinen ratkaisu jumalalliselle presidentille arvanlyönnin kautta, mikä piti erikoista rukousjärjestystä noudattaen suoritettaman ja niin edespäin. Tämä Jumalan ratkaisuvalta tuntui sitäkin ihmeellisemmältä, kun Wohlwend kysyttäessä selitti, että hänelle pitkälle menevässä suvaitsevaisuudessaan on aivan yhdentekevää, mimmoinen jumalakäsite perusteeksi asetetaan, persoonallinen transcendenttinen vai yleinen immanenttinenko, kolmiyhteinenkö vai ehdottomastiko yksipersoonainen; hän ajatteli vain aatteensa ihanteellista puolta.
Mutta tämä asian kummallisuus ei tuottanut hänelle niinkään paljon haittaa kuin täydellinen puute tosi uskonnollisesta tunteesta tai sen ymmärtämisestä, mitä hän sanalla uskonto ajatteli. Niinpä huomasikin jokainen, että Wohlwend, niinpian kuin hän oli suustaan työntänyt sanansa ikuisista ihanteista, oli jo ehtinyt koulusäkkinsä pohjalle ja että tämä säkki oli pienempi kuin vasta ripille päässeiden lasten. Ja hänen muinoinen koulumetoodinsa kysellä ensin toisilta miten hänen olisi edullisesti vastattava, jätti hänet kokonaan pulaan nyt, kun hän oli vanha ja teki itsensä vain naurunalaiseksi.
Kuitenkaan hän ei jättänyt asiaa rauhaan, vaan oli kuin ei olisi mitään huomaavinaan ja jatkoi kevyin mielin edelleen, käyttäen jokaista tilaisuutta hyväkseen, saadakseen profeetanmantteliaan levitellä — merkki siitä, kuten Salander oli oikein arvannutkin, että Wohlwend tahtoi harrastaa jotakin erikoista, käyttääkseen sitä taikapeitteenä, kuten kerran ennen vaakunatiedettä ja ravustusta.
Nyt, kun kesänaika oli ohi ja ensimäinen lumi satanut, oli hän enemmän kotosalla. Eräänä aamuna oli hän kahden rouva Alexandran kanssa ja johti keskustelun heidän yksityisasioihinsa. Kysymyksessä oli heidän suhteensa Martti Salanderiin, mikä näytti joutuneen unohduksiin, mutta jonka Wohlwend aikoi jälleen henkiin herättää. Mutta vielä hän ei ollut tehnyt käyntiyritystä vanhan ystävänsä kotiin, häntä kun ei oltu siihen kehoitettu eikä hän kutsumatta uskaltanut sinne ilmestyä, sillä talon emäntää pelkäsi hän kuin miekkaa. Salanderilla oli taasen noina kuluneina kuukausina ollut vieläkin vähemmän halua ja rohkeutta, yrittääkseen Wohlwendin perhettä tuomaan kotiinsa.
Wohlwend istui muutaman pienen ja soman, mutta heikkorakenteisen naisten kirjoituspöydän ääressä, jonka hän oli itselleen hankkinut, väliin kirjallisissa töissä puuhaillakseen. Pöydän keskiosassa, peililasisen oven takana oli käsikirjoitus hänen perustuslakiluonnokseensa. Puolittain vaimoonsa kääntyneenä, joka istui sohvalla, vastasi hän johonkin, mitä tämä juuri oli sanonut. "Etkö sinä sitten ikinä voi minua ymmärtää? Enhän minä tuota Salanderin vanhaa herraa ole Myrrhalla tarkoittanut! Hän katselee mielellään Myrrhaa ja kentiespä on rakastunutkin häneen, ja sillä minä todellakin tahdon häntä puoleemme vetää; mutta hänellä on poika, joka palaa kotiin ja perii hänen melkoisen kauppaliikkeensä. Tämä se menee Myrrhan kanssa naimisiin, jollei minun suunnitelmiani tärvellä; ja silloin toivon minä ei ainoastaan pääseväni hyödyllisiin suhteisiin, vaan myöskin maksavani tuon meitä halveksivan rouvan rangaistusta ansaitsevan ylpeyden."
Itsekseen mutisi hän vielä: "Hänen miehensä, tuo tekorehellinen ja ovela Martti veli, on toistaiseksi noiden mainioiden vävypoikiensa kautta saanut palkan niistä häistään!"
Rouva oli sillä välin alkanut uudelleen puhua ja hän huudahti: "Mitä sanot?"
"Minä sanon, ettei minun sisareni kanssa saa sillä tavoin menetellä. Ja tuon pilan takia sen vanhan herran kanssa joutui hän juorujen esineeksi ja kun poika tulee, niin on hänellä ehkä jo joku tiedossaan tai ei hän muutoin Myrrhaa tahdo. Katso vain mitä katsot, niin se kumminkin on!"
Wohlwend ravisti tahtomattaan pöytää, johon hän käsin nojasi.
Mutta Alexandra puhui vain kovemmin: "Hän ei ole älykkäimpiä eikä hänellä ole enää maailmassa, kuten näyttää, ketään muuta kuin minä, joka huolehtisi siitä, ettei hän —"