Kysymyksessä olevana päivänä pysyivät tytöt hiljaa kotona aina iltaan saakka, käärivät sitten nuottivihkonsa kokoon ja aivan oikein lähtivät konserttikokeeseen. Isä oli päivällispöydässä tarkastellut heitä, käyden vähän hämilleen, sillä he eivät olleet enää mitään lapsia, vaan muhkeita ja ryhdikkäitä naisia. Eikä hän ollut huomannut heissä mitään erinomaista, kuin että he vaikean tehtävän takia vain jonkunlaisella jännityksellä odottivat tuota musikaalista iltaa.
Talo, josta hän oli vuokrannut liikehuoneensa, oli siihen aikaan muuten asumaton, ja Salander oli välistä aikonut ostaa tuon vanhan rakennuksen sekä uusia sen, mutta oli aina vaatimattomasti siitä luopunut. Sillä välin oli hän sinne sijoittanut asumaan yhden kirjanpitäjän sekä puotirengin, mutta he asuivat toisella puolen kuin missä puutarha oli. Salander lähti puheen alaisena iltana kenenkään huomaamatta konttoriinsa, sytytti sulettujen luukkujen takana valkean ja odotti niin kauan kuin arveli hetken tulleen. Sitten veti hän jalkaansa kummikengät ja kulki hiljaa kuutamoisen pihan yli puutarhan rautaristikkoportille. Varovasti kurkisteli hän tovin aikaa tuon sekavan rautaverkon läpi, kuitenkaan näkemättä tai kuulematta jälkeäkään ihmisistä. Niinpä avasi hän hiljaa ristikon ja astui puutarhaan, jossa kaikkialla kasvoi entisaikaan istutettuja hoikkia ja korkeita puita.
Suunnilleen keskikohdalla liritti niukkoja vesivarojaan hiekkakivestä tehty, delfiinein ja tritoonein koristama, rapistunut kaivolaitos. Kaivon edessä oli aukeampi, tuuheiden akasiain ympäröimä pyöreä kenttä, ja kun puut olivat vielä lehdettöminä, loisti täysikuu vapaasti kentälle samoinkuin siihen johtaville käytävillekin. Heti kaivon takana oli nuorten havupuiden muodostama tiheikkö. Martti Salander pujahti keskelle sitä; se kätki hänet täydellisesti. Siinä päätti hän odottaa, sillä siihen vuoden aikaan oli puistossa vain yksi lepopenkki, nimittäin puolipyöreä kivilaatta vastapäätä kaivoa.
Olikin jo aika vakoiluretkellä olevan isän ottaa itselleen paikka. Lyhyen hetken kuluttua kuuli hän häädettyjä mutta nopeita askelia ja hänen tyttäriensä tummat haahmot liukuivat kuin öiset varjot kaivon ohitse ja kävelivät rinnakkain, sanaakaan puhumatta, kaksi tai kolme kertaa kentän ympäri, kunnes he äkkiä pysähtyivät kaivosäiliön eteen. Salander ei voinut heitä tuntea, heillä kun oli harsot vedettynä syvälle kasvojen, kaulan ja leuan ylitse. He vetivät hansikkaat käsistään, täyttivät delfiinien alla kouransa vedellä ja ryyppäsivät sen ahnaasti suuhunsa. Värelihän ilmassa tosin huhtikuisen yön lenseys, mikä melkein läheni toukokuun lämmintä, joten tuo neitosten jano oli selitettävissä.
"Taivas, kun se polttaa, että noin täytyy sammuttaa!" ajatteli Martti Salander piilossaan; "luonnollisesti, onhan kummallakin kokonainen tulipalo sydämessään!"
He ottivat uudelleen vettä ja viillyttivät otsaansa, siirrettyään harsoa vähän syrjään.
"Niitä raukkoja!" ajatteli isä jälleen, "se on kylläkin tukala juttu!"
Nyt hän tunsikin äänestä nuoremman, Nettin, kun tämä hiljaa, mutta sentään kuuluvasti sanoi: "Oi, minä pelkään, Setti, että meidän onnemme aika on lopussa!"
"Minkätähden? Tuon ilkeän Leenanko takia?" vastasi vanhempi sisar, huoaten pakotetusti.
"Elä häntä sen vuoksi soimaa, onhan hänellä toki joitakin velvollisuuksia äitiämmekin kohtaan! Ja kerranhan sen kumminkin täytyi tapahtua ja nyt se on selvillä!"