X
Nuo muutoin yksimieliset veljekset erosivat julkisuudessa vain sikäli kuin kumpikin harrasti käydä niissä kansalaispiireissä, jotka vastasivat kunkin puoluenimeä. Kun heillä oli vielä niukasti poliittista älyä ja ajatusvarasto vähäinen, tuntui heistä vaikealta päästä puheillaan huomatuiksi, mutta sen sijaan päättivät he läsnäolollaan ja puheenjohtajille omistetulla mielistelevällä tarkkaavaisuudella hankkia näiden suopeuden. Vähitellen osoittausivat he hyödyllisiksi esille tulevain pienempäin kirjoitustöiden avulla, joita he halukkaasti ottivat huoltaakseen, sekä samoin tiedonannoillaan vastapuolueen leiristä, kertoen näiden aikeista ja päätöksistä, hullunkurisista tai ikävistä tapauksista, mieskohtaisista rettelöistä ja sen semmoisista, joista he joka kerta viivyttelemättä toisilleen kuiskailivat. Tämän johdosta mainittiin heitä puoluelaistensa kesken sukkeliksi ja asioista hyvin selvillä oleviksi politikoiksi, he kun kertoivat uutisensa varovasti ja kuin sivumennen. Muutoin on luultavaa, että tämä viimemainittu piirre ei johtunut niinkään ilkeästä petturuudesta kuin siitä kevytmielisestä menettelystä, jota he olivat ottaneet puolue-elämän kanssa pelatakseen. Vielä muitakin, viattomampia kujeita harjoittivat he ahkerasti. Jos he menivät johonkin julkiseen kokoukseen, yhdistykseen taikkapa vain ravintolaan, pitivät he huolta siitä, että heiltä tuli ja meni kansliaansa kiireellisiä asiakirjeitä ja sähkösanomia tai että heitä persoonallisesti kutsuttiin ulos. Tälle kyllä naureskelivat kokeneet virkoihin pyrkijät, mutta varovasti ja suopeasti. He pitivät sitä jonakin perin kunnollisena, ikäänkuin valtiomiesmäisyytenä, eivätkä suinkaan kavaltaneet kansajoukon tietoon tuota heille tuttua salaisuutta.
Veljekset menestyivät mitä parhaiten ja voittivat kukin paikkakunnallaan päivä päivältä arvonantoa ja suosiota kansan kesken. Heidän varmat toiveensa esimiestensä virkoihin pääsemisestä eivät tosin täyttyneet. Toinen, joka oli aikonut luopua, tuli äkkiä kateelliseksi ja harkitsi toisin; se taas, jonka virka-aikansa loputtua piti tulla syrjäytetyksi, teki epätoivoisia ponnistuksia, kulkien mieskohtaisesti äänestäjäin kotona itseään suosittelemassa, niin että hän niukalla enemmistöllä tuli jälleen valituksi. Mutta hänen sijaisensa Julian, joka oli peittelemättä virkaan pyrkinyt, sai niin paljon ääniä, että hän niiden perusteella sai esiintyneiden ehdokasten joukossa lähimmän virkaan pääsyoikeuden.
Nuo kaksi nuorta miestä eivät asiain niin ollen kauemmin vitkastelleet ryhtyä puuhiin oman notariaattipiirinsä ulkopuolella sekä käyttää hyväkseen hankkimiaan ystävyyssuhteita, ja niinpä ei kovin kauan kestänytkään, ennenkuin kumpikin valittiin notariukseksi hyvinvoipiin ja varakkaisiin seutuihin, Isidor, vanha liberaali, pohjoiseen ja Julian, demokraati, itään Münsterburgista.
Varpusessa riemuittiin. Rouva Amalia Weidelich huudahti: "Kaksi maakirjuria poikina!" Ja Jaakko isä sanoi: "Niin, sinä olet saavuttanut sen, mitä kunniaan tulee! Mutta notariusten tulot eivät liene enää loistavat! Meidän on vielä edelleenkin uhrattava!"
"Oo, elä siitä huolehdi!" kiivastui äiti, "semmoiset pojat ne eivät kauaksi aikaa siihen asemaan jää!"
"Joka tapauksessa", jatkoi Jaakko Weidelich häiriytymättä, "tarvitsee kumpikin heti talon, vakavan asuinpaikan; sillä eihän maakirjurin virkatoimia täyttäen voi talonpoikaistaloissa vuokralla asua! Rahaa sekin maksaa!"
Pojat rauhoittivat isäänsä. Sievän talon tai vaikkapa kohtalaisen maatilan saamiseen ilmestyisi juuri heidän virkatoimissaan edullisia tilaisuuksia konkurssitilojen, perinnönmyyntien ja muiden omistaja-muutosten sattuessa, jolloin sukkela notarius, joka pitää silmänsä auki ja jotain uskaltaa, ennen kaikkia olisi tilaisuudessa eteensä katsomaan.
Isä Weidelich ei oikein ymmärtänyt sellaista asiankulkua; vanhoista, hänen aikuisistaan maakirjureista ei oltu sellaista kuultu; ei hän sentään itsekään ollut mikään voiton halveksija ja huomasi sen lopulta sitäkin paremmaksi, kun siihen soveltui raamatunlause: "Ei sinun pidä riihtä tappavan härjän suuta kiinni sitoman!"
Tuo kunnon äiti ei kyennyt enää sanaakaan lausumaan, niin liikutettu, niin hämmästynyt hän oli, nähdessään poikansa istuvan omissa herrastaloissaan, asuen maalla kaukana toisistaan.