Sillä aikaa kuin nuo nuoret notariukset virkoihinsa astuessaan ja niitä hoitamaan ruvetessaan vielä toistaiseksi asuivat edeltäjäinsä taloissa, etsi kumpikin ympäri piiriään tilapäistä asuntoa. Siten esiintyi tilaisuus tutustuttaa itseään asukkaille ja hankkia ystäviä. Etteivät nykyisellä elämänurallaan enää vaihetuksiin joutuisi, olivat he ulkonaista olemustaan muuttaneet niin paljon kuin mahdollista. Julian oli leikkauttanut tuuhean tukkansa lyhyeksi ja kasvattanut sievät viikset, Isidor tasoittanut tukkansa pomadalla ja laittanut jakaukselle; lisäksi piti edellinen mustaa huopahattua, leveää kuin vaununpyörä, jälkimäisen hattu oli taasen kuin soppatalrikki.
Onni laittoi niin, että kumpikin sai lyhyessä ajassa tilaisuuden hankkia itselleen halvasta hinnasta kauniin maatilan ja entisen omistajan sijasta kirjoittaa ainoastaan oman nimensä maakirjoihin. Tämän jälkeen voivat he myydä niistä maata niin paljon, että he asuivat melkein verottomina. Julianin asunto oli idässä, suuressa Lindenberg'in kylässä; talot olivat laajalla alalla hajallaan ympäri vuoren juurta, mutta uusi kanslia kukkulallaan loisti valkoisena ympäristöön. Isidor oli hallintopaikakseen valinnut Unterlaubin seurakunnan ja hänen hankkimansa sievä maatalo sijaitsi samoin hauskalla, viheriän pyökkimetsikön keskestä kohoavalla kummulla, jota sanottiin "Soittolaksi." Kun Weidelichin vanhukset vissinä vuodenaikana kauniilla ilmalla nousivat Varpusen luona oleville kukkuloille, saattoivat he etäisyydessä nähdä molempien talojen valkoisten muurien ja akkunain laskevan auringon valossa kimmeltävän ja säkenöivän.
Mutta ei ainoastaan taivaan valo, vaan ihmistenkin suosio näytti kirkastavan noita onnellisia asumuksia ja niiden omistajia; sillä kun jälleen oli hitusen aikaa kulunut, kuoli Isidorin paikkakunnalla muuan vanha Suuren Neuvoston jäsen ja toinen Julianin piirissä asuva otti olojen pakosta eronsa. Vanhat liberaalit tahtoivat suruissaan vanhan asetoverinsa kadottamisesta koetella kerta nuorilla voimilla ja nostivat Soittolan nuoren notariuksen kilvelle; demokraatit idässä vetivät Lindenbergin Julianin esille jo hänen suuren hattunsakin vuoksi; sillä tämä hattu, joka oli kuin puhuva esikuva miehen mielenlaadusta, muodosti oivallisen vastakohdan Isidorin jakaukselle kammatulle tukalle ja sileälle naamalle sekä oli ylipäätään kuin taisteluvaatimus kaikille toisinajatteleville.
Heidät kutsuttiin tuon kaksisatahenkisen neuvoston seuraavaan kokoukseen ja kun vaalit oli hyväksytty, vietiin heidät sisälle saliin valaa tekemään; jo ennen istuntoa olivat he vahtimestarin opastuksella etsineet edeltäjäinsä paikat ja ottivat ne lyhyen alkutoimituksen jälkeen haltuunsa.
Kun he siinä nyt istuivat, yksi siellä, toinen täällä, oli kumpikin yhtä hiljaa ja kuitenkin tarkkaamattomina, niin että he tuskin tiesivät mitä juuri käsiteltiin. Kun uusia ehdotuksia jaettiin, syventyivät he selaillen niitä tutkimaan ja saivatkin käsiinsä langan, johon neuvottelu uudesta lakiehdotuksesta punoutui. Mutta jo ensi kertaa äänestettäessä, mikä tapahtui aamun kuluessa, olivat he poissa salista, he kun olivat seuranneet hyviä tuttaviaan, jotka olivat heille lehtereiltä viittoneet sekä livistäneet näiden kanssa aamiaiselle muutamaan ravintolaan. Äänestystä ei voitu puuttuvain jäsenten takia ylipäätään suorittaa ja niin täytyi lähettää vahtimestareita hakemaan poissa olevia lähellä olevista ravintoloista, jonka kuluessa neuvostohuoneessa istuva, vakavampi ja odotukseen enemmän tottunut osa senaattoreja kuunteli jotain kertomusta. Vahtimestarit asettausivat heille hyvin tuttujen hämäräin ja melun täyttämäin ravintolahuoneiden oville ja äänekkäällä huudolla pyysivät noita hyvin arvoisia herroja äänestykseen tulemaan. Meluten kohosi tuo nälkäinen seurue aamiaispöydästä ja, kaksosveljekset keskellään, työntyi se sankkana pilvenä kiiruusti noista ikivanhoista ovista ulos.
Isidor ja Julian pitivät tapausta lystikkäänä ja kasvot naurunvireessä tulivat he neuvostoon, puheenjohtajankorokkeella istuvan harmistuneen presidentin sanoessa vieressään istuvalle ensimäiselle varapresidentille: "Tämähän käy pian ollen kuin koulussa, kun poikia sisään ajetaan!"
Lakiehdotuksen käsittelyä jatkettiin, mutta se ei tahtonut luistaa, jonka vuoksi presidentti ehdotti istunnon keskeytettäväksi ja pidettäväksi iltapäiväistunto. Kokous hyväksyi sen ja hankki siten uuden hauskuttelutilaisuuden noille kahdelle nuorimmalle jäsenelle, jotka vaelsivat ravintolaan päivälliselle, kumpikin omain hengenheimolaistensa parvessa. Siellä he sulivat täydellisesti hetken tunnelmaan, unhoittaen korttien ja mustan kahvin ääressä syntyperänsä sekä vihkiytyen tasa-arvoisiksi toveriensa kanssa.
Kun kahden tunnin kuluttua palattiin neuvoston istuntoon, tunsivat he olevansa jo kuin kotonaan. He alkoivat tänä ensi päivänä jäljitellä vanhempien jäsenten ja monitoimisten miesten tapoja; niinpä Julian jätti penkkinsä istuakseen muutaman pöydän ääreen, joka kirjoitustarpeilla varustettuna seisoi keskellä salia. Ottamatta huomioonsa pöydällä olevia pieniä paperiliuskoja irroitti hän muutamasta parasta paperia sisältävästä kirjasta suuren arkin, avasi sen ja paperiveistä käyttämättä repäsi hän sen, kansliataituruuttaan näyttääkseen, vapaalla kädellä ja yhdellä vetäisyllä linjasuoraa keskeltä halki.
"Ratsch!" toisti naapurilleen herra presidentti, jonka korviin tuo karmea ääni otti, "tuosta tuhlarista minä en ikinä tekisi finanssiministeriä! Kuinka hän menetteleekään tuon kalliin paperin kanssa, joka ei hänelle mitään maksa!"
Mutta Julian jatkoi paperiliuskojen kahtia repimistä, kunnes hän sai sellaisen, johon sopi kirjoittaa, kastoi kynän musteeseen, katsahti miettivästi ylös kattoon ja alkoi sitten jotakin kirjoittaa, väliin vähäsen kuunnellen, voidakseen keskustelun kulkua seurata. Lopuksi käännähti hän puhujaan päin, nojautui tuolinselustaan, asetti jalkansa päällekkäin ja näytti, kynä korvan takana, kuuntelevan tarkasti, melkeinpä jännittyneenä. Sitten rupesi hän taas kirjoittamaan, kuivasi vihdoin, luki kirjoituksen, käänsi sen kokoon ja meni takaisin paikalleen.