Kohta sen jälkeen lähti Isidor pöydän luo, jossa hän otti arkin postipaperia ja kirjoitti liukkaalla kädellä kirjeen. Mutta allekirjoituksen laati hän hitaasti ja harkiten, kunnes hän yhtäkkiä pani kynän vikkelään liikkeeseen, pyöräytellen sitä ensin hetkisen ilmassa, sitten paperilla, raapustaen nimen ympärille sakean verkon vinkan-konkkeja. Lopuksi räiskäytti hän sinne keskeen taitavasti kolme pistettä, ylösrakennukseksi lehteriltä häntä katseleville ihmisille. Sitten taittoi hän kirjeen kokoon, pisti sen kuoreen ja kirjoitti osoitteen, ojensi kynänvarren ja viittasi vahtimestarille, joka seisoi tarkkaavaisena paikallaan. Palvelushaluisena riensi tämä varpaillaan käyden esiin, rinnassaan kolmella ketjulla kiinnitetty hopeinen kilpi, otti vastaan kirjeen, pisti siihen suulakan ja asetti pöytään kiinnitetyn painimen alle, painaen siihen pienemmän valtiovaakunan, jonka jälkeen hän vei sen ulos tai oikeastaan antoi raskaassa tammiovessa olevan luukulla varustetun aukon kautta ulkopuolella seisovalle juoksupojalle. Sillä välin lepäili Isidor nojatuolissa pöydän luona, kädet ristissä katsellen lehterillä olevaa yleisöä.
Puheenjohtaja sanoi vierustoverilleen: "Tahtoisinpa väittää, että tuo on varmasti tilannut itselleen puoli tusinaa Frankfurtin makkaroita, jotka hän tänä iltana aikoo viedä mukanaan kotiinsa!"
"Myöskin hän on voinut kirjoittaa puolisen miljoonaa frangia kiinnitystään vastaan", vastasi varapresidentti nauraen; "te ette muutoin näytä kovinkaan suosivan meidän uusinta neuvostonuorisoamme!"
"No, aina asiain mukaan! Jos he alkavat kaksosmaisesti ilveillä ja käyttäytyä kuin laskiaisteatterissa tai poikasten urheiluissa, niin täytyy minun tunnustaa — saanko pyytää teitä jättämään lisäehdotuksenne minulle kirjallisesti!" keskeytti presidentti puhelunsa, kun muuan puhuja juuri lopetti lausuntonsa ja istui alas; "kuka vielä tahtoo puheenvuoroa?"
Tämä iltapäiväistunto kesti niin kauan, että herrojen kansanedustajain täytyi heti sen päätyttyä rientää rautatieasemille kotiin ehtiäkseen. Sillä rautatieverkon laajettua ei enää sopinut viettää yötä pääkaupungissa, kun kerta saattoi tunnissa tai puolessa ehtiä kotiin ja aamulla yhtä pian tulla takaisin.
Etteivät mitään haitallisuuksia saisi aikaan, katsoivat Weidelichin veljekset olevan välttämätöntä neuvostotoveriensa kanssa palata omaan piiriinsä. Kuuluihan sitäpaitsi päiväjärjestykseen ottaa osaa kotiin palaavien keskusteluihin, vaikkapa sitten korvillaankin ja siten tavallaan kantaa päivän kuorma loppuun saakka.
Tänä iltana istuivat Varpusessa noiden nuorten suurneuvosten vanhemmat pöydässä äreinä, melkeinpä synkkinä. Ylpeinä tämänpäiväisestä tapauksesta, joka kruunasi kaikki heidän uhrautumisensa ja toiveensa, olivat he koko päivän odottaneet sitä hetkeä, jolloin pojat pääsisivät isää ja äitiä tapaamaan ja tervehtimään. Jo päivällisen aikana oli heillä valmiina mehuisat ruuat ja tavallista paremmat juomat ja kauan he turhaan odottelivat, ennenkuin ryhtyivät itse syömään. Tavallista useammin jättivät he toimensa ja juoksivat tielle, toivoen näkevänsä noiden nuorten arvonmiesten lähellä olevasta kaupungista tulevan. Mutta he eivät tulleet.
"Heillä ei ole aikaa", sanoi Jaakko Weidelich, "ovat kiireestä kantapäähän kiinni toimissaan".
Kun nuo kunnon ihmiset myöhään illalla vielä menivät ulos ja kuulivat etäällä illan hiljaisuudessa junien hurisevan ja viheltelevän, tiesivät he, etteivät enää näkisi poikiaan. Muori pyyhki silmiään, jota ei ollut tapahtunut pitkiin aikoihin ja silloinkin vain sipulia kuoriessa; hänen sydäntään likisti aivankuin pojat olisivat ainaiseksi kadonneet, vaeltaen tuntemattomiin maihin.
"Tulevathan he huomenna takaisin", sanoi Jaakko, "ja todennäköisesti myöskin ylihuomenna!"