"Leena, soppa on liian suolaista, vie pois minun lautaseni!" huudahti äiti sisään tulevalle kyökkipiialle. Tämä otti lautasen sekä lusikan ja maistoi soppaa.
"En minä ymmärrä", vastasi hän, "varmastikaan minä en ole pannut tavallista enemmän suolaa!"
"Vaikka', se on vain liian suolaista! Muutoinkaan minä en voi syödä!"
Ja rouva Salander pani ruokaliinansa pois sekä nousi ylös.
"Maria, älä joutavoitse, vaan syö pois! Vai etkö voi hyvin?" huudahti nyt Martti, nähdessään rouvan kalpenevan. Huolestuneena nousi hän ylös ja tytötkin kokonaan muuttunein kasvonilmein työnsivät tuolinsa taakse, rientäen äitiään auttamaan. Hän tointui kuitenkin äkkiä. "Istukaa vain ja syökää!" sanoi hän, "minä koetan myöskin mikäli voin."
Kun kaikki olivat jälleen istuneet ja rouva hiukan tyyntynyt, jatkoi hän keskustelua: "Minä näen, että te ette hellitä ja että asiat menevät menoaan. Jos teillä on jotakin sanomista, niin puhukaa vapaasti, minä en siihen enää sekaannu, vaan jätän asian isänne päätettäväksi!"
"Elä puhu niin!" sanoi Martti, "me emme saa eri henkilöinä lastemme edessä esiintyä! Kuinka asiat nykyään ovat", kääntyi hän tyttäriin, "kuinka on niiden nuorukaisten, kaksosten laita?"
Seurasi hetkinen äänettömyyttä. Sitten rohkaisihe neiti Setti. "Rakkaat vanhemmat", sanoi hän alas luoduin silmin, Nettin istuessa hänen rinnallaan sykkivin sydämin, "se on nyt tapahtuva. Ensi sunnuntaina aikovat he tulla ja pyytää meitä. Me pyydämme teitä, ettette olisi vastaan!"
Jälleen vallitsi lyhyt äänettömyys. Sitten sanoi Salander: "Meidän puolestamme he saavat tulla! Siihen saakka saanevat vanhempanne kai vielä vähän harkita asiaa ja sittenkin pyytää tavallisen mietintöajan, mikäli se tarpeelliselta tuntuu."
"Oo, emmehän me lainkaan tahdo hätiköidä!" huudahti Netti.
"Hyvä on, syökää nyt vain, muutoinhan kaikki jäähtyy!" lopetti Salander ja jatkoi yksinään syömistä, tyttöjen ollessa jouten ja äidin, joka oli jälleen noussut pöydästä, puuhaillessa äänetönnä huoneessa.