Vihdoin ohjasi Salander puheen heidän käyntinsä tarkoitukseen; häntä miellytti, että nuo niin reippaat ja nuorekkaat politikot saattoivat vakavana hetkenä sentään olla niin vaatimattomia, melkeinpä arkoja. Itsestään selvää on, että heillä ei ollut enää paljoakaan sanottavana kaikesta mitä oli tapahtunut ja he tekivätkin sen lyhyesti ja luonnollisesti; herra suurpresidenttikään ei olisi siinä löytänyt mitään moitteen sijaa. Taasen katselivat he ympäri seiniä, Salanderin pika-pikaa miettiessä vastaustaan. Tuo hyvinkalustettu huone kohotti nähtävästi kunnioituksen tunteita noissa tottumattomissa nuorukaisissa. Kaikki arvelut ja huomautukset tuosta tai tästä seikasta sekä kaikki kyselyt heidän tulevaisuuden suunnitelmistaan ja toiveistaan jätti Salander sikseen ja selitti, säilyttäen yhä vakavan kasvojenilmeen, että hän ja äiti eivät vastustaneet tyttöjen tahtoa, että he toivoivat näiden liittojen j.n.e., jonka jälkeen hän lopetti lyhyeen ja kutsui notariuksia, jollei heillä ollut enää mitään sanottavaa, päivälliselle.
He ujostelivat yhä vielä niin etteivät he kertaakaan uskaltaneet sulhasmiesten tavoin lähestyä tyttöjä, jotka he kuitenkin niin hyvin tunsivat, ja näiden juhlallinen arvokkuus muuttui hämillään-oloksi, mikä taas heitä itseään melkein suututti, sillä he eivät tienneet, kuinka arvokkaiksi he yhtäkkiä olivat kaksosten silmissä käyneet. Pannen sen uudella mielihyvän tunteella merkille sekä aikoen jättää kihlatut nyt yksikseen, otti isä lyhyet jäähyväiset, mennäkseen konttoriin ja avatakseen saapuneet kirjeet.
Päivällispöydässä notariukset hiukan norjenivat, ei kuitenkaan siihen määrään että keskustelu olisi siitä höystynyt. Salander tahtoi puhua politiikasta ja neuvoston keskusteluista, mutta he eivät näyttäneet siihen halukkailta ja jättivät hänelle yksin sananvuoron, minkä hän myöskin lopulta merkitsi vaatimattomuudeksi. Sitten ajatteli hän, että Weidelichin vanhempia, jotka asuivat aivan lähellä, toki myöskin olisi lähenneltävä ja että alun siihen voisi parhaiten tehdä siten, että hän nyt kehottaisi tyttöjä herrojen kanssa tekemään kävelyretken Varpuseen sekä esittäytymään tuleville appivanhemmilleen. Siten vapautuisi Maria rouva ensi askeleen ottamisesta; itse päätti hän käydä heitä vastaan, kun he yksin ajurilla palaavat.
Jokainen hyväksyi mielellään hänen ehdotuksensa, tytöt sen vuoksi, että he odottivat hyvää tästä kävelyretkestä, veljekset taas siitä syystä, että heillä oli huono omatunto ja halusivat hyvittää vanhempiaan. Kolme istuntoa kuluneen viikon alussa oli nimittäin mennyt ohi heidän saamatta kertaakaan aikaa mennäkseen heitä ikävällä odottavain vanhempainsa luo, jotka eivät tienneet mitä heidän tuli ajatella, vuoroin lohduttaen itseään asiain tärkeydellä ja poikiensa arvolla, vuoroin mielessään epäillen heidän lapsenrakkauttaan, mutta todennäköisesti kummassakin suhteessa erehtyen. Myöskään he eivät tienneet mitään tämän kauniin sunnuntaipäivän tapahtumista. Veljekset olivat pitäneet aikeensa salassa, ettei äidin tori-rupattelujen takia mahdollisesti syntyisi mitään ikäviä kohtauksia.
Niin istuivat nyt Jaakko Weidelich ja Amalia muori surullisiin mietteisiin vaipuneina penkillä talonsa edessä, kun he näkivät tietä pitkin lähestyvän kaksi mustiinpuettua, korkeahattuista nuorta herraa, kummallakin kynkässään sievä, kukoistava ja hyvin puettu nuori nainen. Weidelichin vanhukset eivät olisi kuolemakseenkaan osanneet heitä pojikseen uskoa, ennenkuin he olivat saapuneet aivan luokse.
Nyt vihdoinkin tunsivat he oman verensä, heidän siinä lähestyessään hyvän viinin ja vieläkin paremman kosioseikkailun niin ruusunloistaviksi huokumina kuin koskaan olla voi. Mutta kun päälle päätteeksi nuo kaksi Salanderin neitiä tulivat mainituiksi ja morsiamina esitetyiksi, niin silloin he, vallankin äiti, unhoittivat kaiken surunsa ja mielihaikeansa pikemmin kuin mitä kynttilä tarvitsee sammuakseen. Melkeinpä hänen silmissään pimeni Salanderin tytöt, joista kummankin kappaleen sanottiin käyvän ainakin puolesta miljoonasta! Nimittäin jollei heidän isänsä uudelleen tuhmuuksia tee! Sillä kukapa vielä tänään voi häneen nähden niin varma olla. Mutta se on nyt niin, että heillä on morsiamet ja heissä on miestä kylliksi niin hyvin puolen miljoonan kanssa kuin ilmankin.
Sellaisia ajatuksia liikkui tuon kunnon muorin mielessä, mutta ääneen hän ei niitä ilmaissut, sillä heti oli hän juossut sisälle ja somisteli suurimmassa kiireessä itseään minkä voi. Sillä aikaa vei ukko Weidelich arvokkaat vieraansa heidän maalaistapaansa, pakoitti nuoret istumaan pöydän ympärille ja ettei hänen heti olisi tarvinnut puhelemaan ryhtyä, riensi hän kellariin, kädessään kiiltävä viinikannu.
Hänen siellä ollessaan tuli rouva juosten ja huudahti: "Aivan oikein, levähtäkää vain!" mutta kiiruhti jälleen toisesta ovesta ulos ajamaan, kuten hän sanoi, palvelustyttöä liikkeelle, että hän auttaisi häntä nopeasti valmistamaan torttuja, yksi vadillinen vain kahvin seuraksi, jota välttämättä oli keitettävä. Turhaan nuoret hänen peräänsä juosten huusivat, että hän heittäisi kaikki sikseen, ettei heillä ollut nälkä eikä jano. Eihän toki sikseen, ja päivää on vielä pitkälti eikä vielä mitään valmiina, huusi hän takaisin ja mennä tepsutti edelleen. Hän tölmäsi yhteen miehensä kanssa, joka määrämittaisin askelin riensi huoneeseen kantaen täysinäistä tinakannua sekä maalattua lautasta, jolla oli suuri juustonkimpale, asetti ne pöydälle, johon hän lisäksi kantoi laseja ja meni jälleen ulos sekä palasi hetkisen päästä mukanaan jättiläislautanen täynnä kinkunviipaleita. Sitten otti hän kaapista esille pienempiä, samoin kirjavilla neilikoilla koristettuja lautasia, veitsiä ja kahvelimia sekä toi lopuksi suuren talonpoikaisleivän, jonka hän leikkasi viipaleiksi. Kyökistäkin kuului jo tulen ritinää ja voin kärinää paistinpannussa.
"Ai, mitä sinä, isä, hommaatkaan?" huudahti rouva Weidelich, joka valkoisessa kyökkiesiliinassa ja punahohtavin kasvoin astui sisään, "sehän olisi vasta myöhemmin kahvin jälkeen ollut paikallaan! Ja minne minä sitten laitoksineni joudun?"
"Tuo vain mitä sinulla on, jahka valmiiksi saat!" sanoi Jaakko Weidelich tyynesti, "tarjotaan kaikki yhtä rintaa, niin sen rikkaammalta köyhyytemme näyttää. Sitä paitsi juomme minä ja poikavekarat mieluummin viinilasin kuin kahvia."