"Poikavekarat, niin! Tiedättekö te, senkin kelvottomat neuvosherrat, että me tuon oivallisen kinkun olemme jo viime viikolla teitä varten keittänet? Mutta te ette ole edes vilahdukselta näyttäytyneet, vaan antaneet meidän turhaan odottaa!"
"Äiti ei saa sitä pahakseen ottaa!" hyvittelivät pojat; "me emme ole enää omia miehiämme, vaan on yhteiskunnallisella asemallammekin vaatimuksensa meihin nähden. Asiat ja olosuhteet veivät meiltä ensi kerralla ajan niin tarkoin, ettemme ennen poislähtöä voineet hetkeksikään irtautua. Toivottavasti ei toiste niin käy."
"Suokoon Jumala!" sanoi äiti, "mutta kylläpä tuo kyökissä hyöriminen tekee turkasenmoisen janon. Annahan, isä, puoli lasia viiniä ja tarjoa nuorikoillekin, koska sitä siinä kerta on!"
Weidelich kaatoi laseihin kirkasta, punertavaa viiniä.
"Terveydeksenne, hyvät neidit! Terveydeksesi, isä! Ja Isidor ja
Julian!"
Hän joi pohjaan yhdellä siemauksella, kuivasi esiliinalla suunsa ja nähtävästi virkistyneenä jatkoi: "Ja kuinka on neitien vanhempain laita? voiko mamma hyvin ja pappa myös?"
"Kiitos kysymästä, isä ja äiti voivat kumpikin hyvin!" sanoi
Netti, "saamme sanoa heiltä ystävälliset terveiset teille ja herra
Weidelichille. He toivovat pian saavansa tilaisuuden itse tervehtiä
sulhastemme arvoisia vanhempia!"
"Nyt on aika sinunkin isänä sanoa sanasi", töykkäsi muori iloisena miestään, joka kihlaushistoriasta oli vain puolittain saanut tietää, mutta osasi yleensä kuitenkin panna asialle arvoa. Hän rykäsi aluksi ja puhui sitten: "Mitäpä minulla siihen on paljon sanottavaa muuta kuin että se on kunniaksi minulle, tai meille, piti minun sanoa! Minä olen yksinkertainen maanviljelijä (pojat olivat hänelle opettanet tämän nimityksen, koska vanha nimitys talonpoika, joka aina merkitsi herran vastakohtaa, oli sopimaton kansanvaltaisessa maassa) enkä osaa sanojani hyvin ja oppineesti sovittaa! Voin ainoastaan toivottaa tervetulleiksi nämä ystävälliset neidit, jotka minua hyvin miellyttävät, enkä minä olisi koskaan osannut ajatella saavani niin ylhäisiä miniöitä! Antakoon Herra siunauksensa heidän liitolleen!"
"Minä olen sen jo aikoja sitten tehnyt!" huudahti mamma Weidelich, "ja se pitää! Kilistäkäämme sen päälle!"
Hän joi toisen puolen lasistaan, mutta nosti tällä kertaa esiliinansa liikutettuna silmilleen, sillä olihan hyvä osa hänen toiveistaan ja pyrkimyksistään toteutumassa. Hän riensi jälleen kyökkiin, ettei onnenhuumiossaan tehtäviään laiminlöisi; siellä kuultiin hänen jauhavan kahvia, särkevän sokeria ja siinä välissä äänekkäästi juttelevan palvelustytön kanssa, joka tippaleipää paistinhaarukassa pidellessään ei voinut kyllikseen tapausta ihmetellä.