"Tarkoin punniten heillä on oikein, mitä juhlan tähän osaan tulee", sanoi hän, "olisihan se nyt sentään vähän kummallista rautatieasemalla ja sopivampihan hyvässä hotellissa olisi kyökkikin. Jalkaisin tarpominenkaan ei oikeastaan olisi mukavaa, siksi on kaupunkimme liian väkirikas; tuhansia lapsia juoksentelisi edellä ja jälessä. Emmekähän voisi panna alttiiksi tyttöjen morsiuspukujakaan, joita he vain kerran elämässään kantavat, ja niin ovat vaunut edeltäpäin tilattavat ja samallapa täytyisi meillä olla vaunut koko seurueen varalle! Kuinka sitten siellä ulkona kylässä menetellään, se riippukoon teidän ohjelmastanne, tämä puolihan se pääasia onkin."
"Hyvä, minä mukaudun!" ratkaisi Salander asian. "Mutta silloin syödään eine Neljän Tuulen suuressa salissa ja ajetaan sinne sekä sieltä asemalle sadassa tai vaikkapa useammissakin vaunuissa! Neljän Tuulen ravintolan haluaisin sen vuoksi, että sen huoneustolla on jonkinlainen poliittinen sivumaku."
Rouva Salander silmäili miestään, samalla kuin hänen suunsa huomaamatta värähti ja silmissä näkyi, kenties ensikerran, epäillen kysyvä ilme.
Kaikkien valmistusten jälkeen saapui vihdoinkin tuo päivä. Keskellä kesäkuuta se oli ja taivas oli pilvetön. Salanderin talosta ajoivat kahdet vaunut, joissa istuivat morsiusparit vanhempineen, Neljään Tuuleen, samalla kuin sinne saapui joukko toisiakin ajoneuvoja, joissa ajoi nelisenkymmentä henkilöä miehiä ja naisia. Sulhasia ja appiukkoja lukuunottamatta esiintyivät melkein kaikki miehet mukavissa, kaiken värisissä ja muotisissa puvuissa. Ainoastaan herra Möni Wighart, joka oli kenties ainoa demokraatteihin kuulumaton vieras, tuli mustiin puettuna. Hän äänesti aina liberaalein kanssa, mutta oli toisinaan iloinen saadessaan korvapuustin, koska hän oli sen jo edeltäpäin sanonut, eikä yleensä laskenut asioita kovin paljon sydämelleen. Tänään oli hän erittäin jännityksissään hääjuhlaan nähden, joka oli jo edeltäpäin antanut puheenaihetta, ja oli hän vanhan ystävänsä kutsun ottanut kiitollisuudella vastaan.
Kaikki seurueeseen kuuluvat naiset tulivat hääpukuihin puettuina, käherretyin hiuksin, kukilla ja muilla koristeilla varustettuina, aina ijän, maun ja varojen mukaan. Ja tämä kaikki ilman mitään sopimusta; jokainen teki miten halusi ja kaikki olivat halunneet samaa, huolimatta miesten kehoituksista, jotka noudattivat Salanderin ehdotusta. He iloitsivat nyt kaksinkertaisesti, kokoontuessaan hartaalla uteliaisuudella morsianten ympärille ja ihmetellessään näiden romanttisen komeata ulkoasua, jota he sanoivat kerrassaan taikamaiseksi, ja heille kun muka oli koetettu uskotella, että morsiametkin esiintyisivät tavallisissa sunnuntaipukimissaan.
Setti ja Netti tunsivat suurta ujoutta sillä ei vielä koskaan ollut Münsterburgissa ollut häitä, joissa morsian häävierasten joukossa näki niin vähän tuttuja kasvoja.
Sillä välin synnytti kuitenkin hyvä aamiainen ja auringonpaisteinen päivä tuttavallisemman mielialan, ja kun seurue asemahallisa nousi ylimääräiseen junaan, oli hilpeys jo kutakuinkin yleinen. Yhdessä tunnissa oltiin perillä. Asemalla soitti junan pysähtyessä ja vierasten ulosastuessa kahdeksan harjaantunutta soittajaa kauniin marssin, odotussalissa tervehtivät maaseudulta kokoontuneet vieraat tulijoita ja järjestyivät näiden kanssa kirkkoon menoa varten. Ulos astuttaessa kääntyivät soittajat ja johtivat viipymättä kulkueen helisevin soitoin temppeliin. Se osa väkeä, joka ei vielä ollut siellä sisällä istumassa, varsinkin nuoriso, juoksi lähelle ja parveili tiheänä joukkona noiden merkillisten kaksosveljesten ja noiden koristeltujen, yhtä merkillisten morsianten kohdalla.
Täydessä kirkossa oli parvekkeella itse asiassa kaksikin joukkoa laulajia, joita kumpaakin johti yksi koulumestari, kädessä keltaisen värinen sävelenantaja, joka sai samalla olla tahtipuikkona. Tahdista ei laajemmassa merkityksessä sentään voinut puhua, sillä sen sijaan että olisivat muodostaneet yhden köörin, lauloivat he aivankuin toistensa kilvalla tunnettua pintschgauilaista pyhiinvaelluslaulua. Kuitenkin he noiden kahden sävelenantajan heiluessa lauloivat yhteisesti ja aivan säännöllisesti muutaman kirkkolaulun, ja hävisivät heidän äänensä seurakunnan voimalliseen lauluun.
Kirkkoherra luki tämän jälkeen itse sepittämänsä rukouksen, joka ei loukannut paremmin kirkollista mieltä kuin vapaata ajatteluakaan, sekä piti kauniin saarnan tai oikeammin uskonnollisen puheen juhlatilaisuuden johdosta, selitellen sitä useammilta puolin sekä johtuen vertaukseen, joka miellytti kaikkia ja jota jokainen sanoi mieltä ylentäväksi.
Lopussa esittivät laulajat oivallisen sävellyksen Uhlandin "Morsiuslaulusta", joka kävi heille hieman vaikeammaksi kuin alussa esitetty kirkkolaulu, heidän kun täytyi nyt laulaa ilman seurakunnan apua eivätkä nuo keltaiset tahtipuikot liikkeissään aivan tarkoin toisiaan noudattaneet. Myöskin oli tuon tämänpäiväisen erikoistapauksen takia arveltu soveliaaksi tehdä muuan pieni muutos tekstiin. Laulun alku: