Martti oli hetkisen vaiti ja mietti, silmäillen viinilasia, jota hän piti kädessään. Sitten kilautti hän sitä hiljaa vaimonsa lasiin ja sanoi: "Juo terveydeksesi, Maria! Sinun on pidettävä ensimäinen maljapuhe näissä häissä, kaikessa hiljaisuudessa nimittäin! Ja pankaamme nyt asia alkuun!"
Maria rouva joi heti tavallista paremman siemauksen ja sen mukana hävisi yksi noita aurinkoisia tai hopeankirkkaita ilmeitä joita ihmisen silmissä tuolloin tällöin välkähtää, mutta jotka ajan vieriessä käyvät yhä harvinaisemmiksi, kun ihmislapsi tuulissa ja tuiskuissa huomaamatta muuttuu, niin että viisaista tulee vähemmän viisaita, vähemmän viisaista narreja ja narreista usein vielä ennen kuolemaansa roistoja.
Kun vastapäätä istuva mamma Weidelich huomasi tuon Salanderin aviosten salakähmäisen kilistyksen, nosti hänkin lasinsa ylös ja huudahti iloisesti: "Tulimmaista, eikö tässä muut saa mukana ollakaan?" Nämä kilistivät hänen kanssaan, ukko Weidelich kurotti hänkin lasiaan ja siitä levisi lasien kilinä yli koko pöydän ja sitten järjestään kaikkien pöytien yli kuin hätäkellon soitto, ilman että oltiin selvillä kuinka se syntyi ja mitä se merkitsi; ja kun mitään varmuutta ei voitu saada, nauroivat kaikki tuota päätöntä kilinää.
Kun ateria oli vasta juuri alkanut ja Salander pelkäsi, että joku alkaisi liian aikaisin puhua sekä häiritsisi vieraita, keskeyttäisi tarjoilun ja ruuat jäähdyttäisi, kehoitti hän soittajia puhaltamaan ja sitä menoa ahkerasti jatkamaan. Sitä tekivätkin nuo vanhat sotatorvensoittajat mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti. Reipasten sotilasmarssien asemasta esittivät he yhden omia konserttikappaleitaan, joilla he tavallisesti loistivat, nimittäin pienemmille torvisoittokunnille sovitetun alkusoiton oopperaan "Wilhelm Tell." Rehellisesti ponnistellen, mitä levollisimmalla hitaudella ja Jumalaan turvaten saivat he varovaisesti luovineeksi vaikeuksien meren yli, niin että pöytien ympärillä istuvat vierasryhmät eivät häiriytyneet paremmin syöntipuuhissaan kuin keskustelunhyminässäänkään ja että he lopussa, sillä loppunsahan se oli tälläkin puuhalla, palkitsivat jyrisevällä hyvähuudolla noita kahdeksaa tunnontarkkaa miestä. Kiitollisina kajahuttivat he lyhyen paussin pidettyään ilmoille uljaasti räikkyvän marssin sekä vähän jälkeen muutaman suositun kansanlaulun, mutta sitten valuttivat he nopeasti veden torvistaan ja laskeusivat toistensa kantapäillä tungeksien alas soittolavalta sekä riensivät nurkkaan, jossa oli heillekin pöytä katettuna.
Kun juuri uusia ruokalajeja odotettaessa vaihdettiin lautasia, käytti kirkkoherra hetkeä hyväkseen, pitääkseen ensimäisen maljapuheen morsiuspareille ja heidän vanhemmilleen. Hän löi veitsenhamaralla lujasti lasin kylkeen, silmäsi käskevästi ympärilleen, kunnes hiljaa-huutojen avustamana sai lautasten kalinan vaikenemaan, sekä korotti sitten kauas kaikuvan äänensä. Hänen maljapuheensa muodosti täydennyksen äsken pidetylle saarnalle. Ensin kuvaili hän noiden juuri vihittyjen nuorukaisten vanhempainkotia, sanoi sanansa tuosta rehellisestä maamiehestä, joka yhdessä väsymättömän emäntänsä kanssa on uurastautunut sievoseen varallisuuteen, ja mitä tarkoitusta varten? Ainoastaan saattaakseen tuon kukoistavan poikaparin, jonka kaikkivaltias Jumala on heille kristillisessä avioliitossa rikkaasta kädestään lahjoittanut, osalliseksi koulujen siunauksesta samalla väsymättömällä uhraavaisuudella, jolla kansamme ne on perustanut ja yllä pitää kaikissa myrskyissä! Ja mihin tämä siunaus on nyt johtanut? Siitä on tässä ijäti muistettava esimerkki! Kansa on nämä tuskin miehen ikään päässeet nuorukaiset — niin, nuorukaiset sanon minä! kutsunut tärkeisiin virkoihin, joiden uskollinen hoito on niin äärettömän tärkeä kansan taloudelle! Eikä siinä vielä kaikki. Kansa on samalla lähettänyt heidät maamme korkeimpaan virastoon, jonka yläpuolella on ainoastaan kansa kokonaisuudessaan ja Jumala ja joka ei mitään muuta pelkää, — kunnia, joka toista niin vaatimatonta kotia toiste tuskin kohdannee! Katsokaa tuonne, jossa he istuvat rinnatusten, vanhemmat ja pojat, kaikessa arvossaan aivankuin se ei heitä lainkaan liikuttaisi!
Nämä tähtäsivät päätään kääntämättä puhujaan, samalla kuin kaikki katsoivat heihin ja huusivat hyväksymistään. Vasta nyt käänsi isä katseensa ja silmäili hämillään alas eteensä. Äiti kuivasi silmiään, joista vuoti kyyneleitä, ja pani sitten kätensä ristiin. Morsiantensa rinnalla istuvat pojat kumarsivat keveästi hyvä-huutajille ja puhujalle, joka jatkoi: "Jos käännymme morsianten perhettä tarkastelemaan, niin mitä näemme siellä? Myöskin kansasta kohonneen miehen, joka ahkeruutensa ja ymmärtäväisyytensä avulla on eteenpäin mennyt ja kaikkien kohtaloniskujen uhallakin uudelleen noussut, noussut entistä ylemmäs. Kaukaisessa maailmanosassa olemassaolostaan kamppaillen, palaa hän yhä uudelleen oikeutetun voitonsaaliin kanssa takaisin omaistensa luo, lastensa luo, joita hänelle kasvattaa puoliso, jalon naisellisuuden perikuva. Arvossa pidettynä kauppiaana on hän nyt rikas mies, suuri suurten joukossa. Mitä tekee hän? Rakentaako itselleen palatseja ja huviloita? Ajeleeko hän vaunuissa, pitääkö hevosia kuin muut kaltaisensa? Ei, hänellä on kauniimmat ilonaiheet! Hänen nuoruutensa ihanteet ne ovat, joita kohti hän kulkee, yhä etemmäs ja etemmäs, nyt kuten ennenkin; niistä hän pitää kiinni, niitä hän ajattelee valveella ja maatessa, niiden hyväksi hän työskentelee, elää ja häärii! Ja mitä ja missä ne ihanteet sitten ovat? Sinua, kansa, ne tarkoittavat, sinun menestyksesi, kehityksesi, oikeutesi ja vapautesi ovat ne, joille hän yksinomaan omistaa sen ajan ja työn, minkä hän liiketoimiltaan voi ryöstää. Ja mitä pyytää hän palkkioksi? Tunnustustako? Kunniavirkojako? Arvonimiä ja -asteitako? Ei minun tietääkseni, ystävät! Tuossa istuu hän keskellämme kunnioitettavan puolisonsa kanssa vaatimattomana kuin halvin joukosta, tarjoten parhaimpansa kansalle, antaen sen edustajille, noille nuorekkaille pojille rakastettavat tyttärensä! Paljon merkitsevät häät! Onko hän tahtonut niitä viettää kukilla kaunistetussa ja matoilla varustetussa tuomiokirkossa, pääkaupungin loisteliaissa saleissa? Tänne maaseudullemme on hän ne järjestänyt; vanha kyläkirkkomme, tämä viheriä nurmikko ja näiden hedelmäpuiden varjostot ovat se näyttämö, jonka hän valitsi, siten viettääkseen tämän juhlan suorastaan kansan keskellä, lähellä sen sydäntä. Siinä on hänen onnensa ja siinä on näiden uusien perheidenkin onni oleva, sillä kirkkaammat tähdet eivät heidän kattojensa yllä voisi säteillä kuin mitä ovat ystävämme Martti Salanderin ihanteet! Katsokaa tuolla noita rakastettavia morsiamia hunnuissaan ja myrttiseppelissään ja katsokaa noita jaloja vanhempia sekä auttakaa minua nyt kohottamaan mitä innokkain eläköön-huuto onnen-, terveyden- ja siunauksen toivotuksineen noille nelikertaisessa liitossa oleville ystävillemme!"
Eläköön-huutojen jymistessä ja lasien kilistessä olivat soittajat kokoontuneet ja esittivät nyt erään poliittisissa ja muissa julkisissa tilaisuuksissa tavallisen isänmaanlaulun. Pappi, jolla oli kädessään isännältä hankkimansa ampujain kilpapokaali, tunkeusi lavalta laskeuduttuaan pöydän päähän, jossa juhlan esineet istuivat ja jossa hänenkin paikkansa oli.
Salander sanoi juuri vaimolleen, joka oli käynyt tulipunaiseksi ja istui siinä ylös katsomatta, että kirkkoherra oli tehnyt mahdottomaksi sen puheen, jonka hän oli aikonut nyt pitää. Kaikki näkökohdat sanoi hän itseltään tuon rajun mairittelun takia menneen nurin. Mutta siinä keskeytti hänet kirkkoherra, joka pokaalineen kiersi juuri luo. Salander vaikeni ja kilisti hänen kanssaan.
"Kiitän sydämellisesti hyvästä tarkoituksesta", sanoi hän, pudistaen tämän kättä.
"Kuinka niin hyvästä tarkoituksesta? Olenko minä ehkä valehdellut?" vastasi tämä äänellä, jota sellaiset luonteet tuollaisissa odottamattomissa tapauksissa käyttävät ja joka muistuttaa ruuvin vääntämistä.