Askelta etempänä Maria rouvan kanssa kilistäessään sanoi hän: "Kuinkas teidän laitanne on, arvoisa rouva, ettekö tekään ole tyytyväinen puheeseen?"
"Päinvastoin, enemmänkin kuin tyytyväinen, herra kirkkoherra", vastasi hän, "minä kiitänkin teitä vain siitä, mikä todella minua koski!"
"Sitä en voi niin tarkoin mitata, mitä te mahdollisesti itseänne koskevaksi ajattelette ja oletan sen vuoksi teidän kiittävän minua kaikesta mitä sanoin. Kansanpuhujan täytyy aina tarjota kokonaista, joka on niin sanoakseni taiteellisesti pyöristettyä. Joka vaaraan antautuu, hukkuu siinä, sitä te ette saa unohtaa!"
"Emmehän riitele, herra kirkkoherra! Terveydeksenne!"
Sillä tuntui hän katkaisevan keskustelun ja kirkkoherra astui arvokkaana pöydän yläpään ympäri toisten appivanhempain luo.
Jaakko Weidelich ei ilmaissut mitään, kun hän hänen kanssaan kilisti, muuta kuin että hän kiitti kunniasta, jonka jälkeen hengellinen herra kääntyi Amalia rouvaan: "Ja kuinka te olette puheeseeni tyytyväinen, rouva Weidelich, osasinko teihin nähden oikeaan?"
"Kauniisti te sen suorititte, kirkkoherra; jospa sitä osaisi sillä tavoin puhua! Sen täytyy toki — tuhannen väki vieläkin kerran — olla jotain kaunista, kun voi ihmisille sellaisen ilon valmistaa! Eihän sillä nähkääs minuun nähden ole väliä, minähän olen yksinkertainen eukko, mutta poikien vuoksi minua kuitenkin ilahuttaa saada sellaista kokea! Eläköön! teillekin, herra kirkkoherra! Minä kiitän teitä tuhansin kerroin!"
Kirkkoherra katseli häntä hyväntahtoisesti hymyillen. Tyytyväisyydestä ja tänään runsaammin ottamistaan viiniryypyistä loisti Amalia Weidelich kuin ruusu, jonka läpi aurinko himmertää, ja istui siinä kuin maaherratar. Salanderin tyttärien neuvosta oli hän käynyt kähertäjässä ja tällä panettanut parempaan järjestykseen yhä vielä ruskeat hiuksensa sekä rikastuttanut niitä hiukan pitsilaitteilla. Ihka uudella tummalla silkkipuvulla komeilivat kello ja ketjut ynnä solki, joka sisälsi kaksosista poikasina otetut valokuvat porsliinille valmistettuina.
Hän oli noussut seisomaan ja kun kirkkoherra maljoineen juuri lähestyi morsiuspareja, meni hän innostuksessaan lasi kädessä mukana, saadakseen hänkin heidän kanssaan kilistää ja kysyä, kuinka he voivat ja viihtyivät.
"Hyvin!" sanoivat he, puolittain onnellisina, puolittain ujoina, samalla kuin kumpikin pari puristi hänen kättään, Nuorukaisten sydämille oli kirkkoherran puhe ollut pelkkää kultaa, vaikkakin heillä oli tunne siitä, ettei kaikki ollut vallan oikein. Miettiessään, pitäisikö heidän esiintyä puhumassa, eivät he siinä tuokiossa tienneet mitään tyydyttävää puheenaihetta ja pitivät soveliaampana pysyä vaiti sinä päivänä. Kuitenkin loisti heidän sieviltä kasvoiltaan tuollainen nuorekkaan julkea turhamaisuus ja itserakkaus, mikä antoi heille kypsymättömyyden vivahduksen noiden täyteen kukkeuteensa kypsyneiden morsianten rinnalla, ja nämä jälkimäiset tunsivatkin siinä kirkaspäiväisessä juhlassa jotain omituista, samaa kuin mitä tuntenee rikas kaunotar, joka täysin itsetietoisesta taipumuksesta on antautunut, köyhälle, vähäpätöiselle miehelle ja kuitenkin toivoo, että häät olisivat ohi.