Kun nyt kannettiin esiin uusia ruokalajeja, päätti Salanderin pari, joka siksi kertaa oli kylläkseen syönyt, tehdä kävelyretken pöytien välitse ympäri puutarhaa. Weidelichin pari halusi myöhemmin tehdä samoin.
Siinä Salanderin käsipuolessa kävellessään tunsi Maria pakoitusta purkaa harminsa hengenmiehen käytöksen johdosta.
"Hän näyttää sentään olevan lystikäs herra!" sanoi hän, "ensin paksua mairittelua ja heti jälestä, kun hiukan sitä vastaan kohteliaasti huomauttaa, hänen tullessaan kiitosta perimään, piikkisiä sanoja, joiden yhteyttä on vaikea ymmärtää. Kuinka karkeasti hän sinullekin heti niin salamannopeasti vastasikaan! Ja minun antoi hän samanlaisella kohteliaisuudella ymmärtää, ettei kysymys ole minusta, vaan taiteellisesti pyöristetystä kansanpuheesta!"
"Sinä et saa sitä niin kovin vaaralliseksi käsittää", vastasi Martti, "hän on ihan aina taistelussa oman sofistiikkansa kanssa, jota aina tunkeutuu hänen puheeseensa, vaikkei hän sillä mitään tarkoittaisikaan. Hän käyttää sitä tietämättään kuin luonnollista puolustusvälinettä, käyttää silloinkin, kun ei kukaan häntä ahdistele. Minä puhuin kerran hänen kanssaan muutamasta puoluetoverista ja valitin, että tämä niin paljon valehtelee. Silloin hän vastasi, että se on parhaita perheenisiä ja kasvattaa lapsiaan mallikelpoisesti. Sillä kuittasi hän minut, koska hänestä ei ollut mukavaa siitä asiasta puhua, hän kun ei tiennyt missä määrin se voisi häntä itseään vastaan kääntyä".
"Hyvä Jumala", sanoi Maria rouva yksinkertaisesti, "onpas se surkuteltavaa!"
"Ei niinkään surkuteltavaa! Se on vain maneeria. Kaikilla jotka paljon puhuvat, vallankin politiikkaa, on maneerinsa ja niitä on sellaisiakin, joilla on maneerina puhua sitä mikä ei ole totta, ilman että he sillä juuri mitään pahaa tarkoittavat. Heillä on alituisena vaivana virittää muille pikku satimia, johtaa heitä jäätikölle ja asettaa heille kietovia kysymyksiä; tämä kaikki on enemmän suoja-aitana heille itselleen, on enemmän pelätysjärjestelmä kuin hyökkäysase. — Mutta mitäs me nyt tällaisista asioista hääjuhlassa puhelemmekaan!"
He pysähtelivät tuolla ja täällä vieraita tervehtien, silti heidän syöntiään häiritsemättä. Sitten käveleskelivät he kiertokäytävää myöten ympäri puutarhan, johon alkoi jo puiden varjoon kokoontua kaikenlaisia katsojia jos kuuntelijoitakin. Oli pidetty huolta, että tuolle puutarhan laiteelle kasvavalle ihmisrenkaalle myöhemmällä tarjottiin virvoitusjuomia ja korintäydet leivoksia, kuka vain halusi hyväkseen käyttää.
Siirrettiin jo puutarhaa ympäröivän keveän riukuaidan luo muutamia pöytiä astioita ja koreja varten. Muuan poikavekara valkoisine paidanhihoineen, peukalot kuin vanhalla miehellä pistettyinä pyhäliivin kädenaukkoihin, seisoi etummaisena ja suu auki suurella jännityksellä seurasi noita laitoksia. Maria rouva ei voinut pidättyä huvista noutaa lähimmältä tarjoilupöydältä palasen torttua ja pistää se lapsen suun eteen, jolloin tämä heti nipisti suunsa kiinni. Peukaloitaan liivinaukoista ottamatta seisoi poikanaskali siinä kuin ei olisi hän ollut tietääkseenkään; vasta kun muuan toinen, suurempi poika, aikoi siihen hampain kajota, sieppasi hän makupalan ja livisti nuolena tiehensä.
Appivanhemmillakin oli aika palata takaisin; heille ilmoitettiin pienen juhlanäytöksen olevan valmiina esitettäväksi ja he riensivät paikalleen. Siihen lähelle oli likeisen talon puiselle terassille valkoisella ja punaisella pumpulikankaalla eroitettu näyttämö. Esitettävä kappale oli suunnilleen Salanderin antaman aiheen mukaan laadittu runomittainen vuorokeskustelu. Tekstiä ei hän itse tuntenut, hänellä kun ei ollut ollut aikaa huolehtia siitä yhdessä kirjoittajan kanssa, kuten puhe oli ollut.
Kun torven törähdyksellä oli annettu merkki ja koko hääyleisö kuroittausi näyttämöä kohti, astui vaatteen takaa esille tanakkatekoinen nuori talonpoikaisemäntä, kauha vyöllään, ja esitti itsensä puhtaana demokratiana, kansanvaltana, joka oli tottunut itse puuronsa keittämään, valmistamaan ja lämpimänä syömään ja niin edelleen. Toiselta puolen tuli sen jälkeen esiin niin sanottu puolivillainen, vanhahko herra, jolla oli nuoren miehen puku, korkea hattu, tärkätty kaulus, sininen hännystakki ja pienet korvarenkaat. Hän teki ulkomuodollaan paljon koomillisemman vaikutuksen kuin mitä Salander oli ajatellut tilaisuuteen sopivaksi. Kysyttäessä kuka hän oli ja mitä hän tahtoi, esitti hän itsensä vanha-liberalismina. Hän oli kuullut vietettävän demokraattisia häitä ja vaikka häntä muutoin demokratia miellytti enemmän kaukaa kuin läheltä, halusi hän sentään, jos se huomaamatta voisi tapahtua, mielellään vähän katsoa miltä se perhe-elämässä näyttää. Olipa hän sitten tavannut juuri oikean henkilön, sanoi tuo tanakkatekoinen henkilö, hän oli juuri demokratia ja vieraan sopi vain liittyä hänen seuraansa, hän kyllä näyttelisi kaikkea. Mutta kun tämä lähestyi ja uteliaana tahtoi aivan hellävaroen kohottaa hänen rintaliinaansa, sieppasi hän kauhan ja löi sillä toista hattuun niin lujasti että se komahti kuin rumpu.