"Isäni ja äitini kuolivat kotona samalla viikolla ankaraan kuumeeseen. Heiltä oli tallissa kuollut sairas vasikka, jonka he olivat haudanneet niitylle talon yläpuolelle, lähelle hyvää kaivoamme ja siten kaikessa viattomuudessaan myrkyttäneet veden. Renki ja piika välttivät hädin tuskin kuoleman. Syy huomattiin vasta myöhemmin. Minun hämmästykseni ja suruni muuttui pian suureksi levottomuudeksi, kun huomasin omistavani vanhempaini omaisuuden, joka talon tultua myödyksi tuntui köyhästä koulunopettajasta melkoiselta summalta. Minä menin naimisiin vaimoni kanssa, jota olin jo pitemmän ajan katsellut, ja myöskin hänellä oli omaisuutta. Silloin kävi minulle yhtäkkiä ahtaaksi rauhallisessa koulusalissa yksinäisellä maaseudulla; minä vetäydyin tänne, tuohon kaupunkiin tuolla puiden takana, minä tahdoin olla täysi-ikäisten seurassa, katsella avoimesti vapautta ja tulevaisuutta, olla liikemies ja malli-isäntä, niin, vieläpä nyt jälestäpäin sotapalveluksenkin suorittaa ja tulla upseeriksi, ollakseni minäkin mies puolestani. Minä näet luulin olevani kaikkeen velvollinen, kun minulla oli vähän omaisuutta, jota oikeastaan ei sentään voinut miksikään rikkaudeksi sanoa.
"Ensi aluksi minä liityin osakkaaksi muutamaan pieneen kutomatehtaaseen, jota johti eräs taitava mies; sen ohella minä otin haltuuni muutaman isännättömäksi joutuneen olkiteollisuuskaupan; no niin, se ei käynyt huonostikaan, sehän on sinulle tunnettua. Minä pysyin ahkerana ja tarkkaavaisena toimissani, kääntämättä selkääni maailmalle. Louis Wohlwendkin oli taas läheisyydessäni; hän puuhasi muutamien asioimistojen toimissa ja oli yhä vielä sama makea ja tuttavallinen 'jokapaikanjussi', josta jokainen sai sen käsityksen, että hänen asiansa ovat hyvin ja että hän hyvin tietää mitä hän tahtoo. Minunkin seuraani haki hän ahkerasti, mikäli hänellä siihen oli aikaa, ja pian mainittiin minua hänen erikoisystävänään enkä minä pyristellyt sitä vastaan, vaikka hiljaisuudessa havaitsinkin monta hänelle epäedullista seikkaa. Muutamassa lauluseurassa, johon hän minut vei, huomasin hänen laulavan aina väärin; mutta minä ajattelin, ettei hän mahda sille mitään, ja jälestäpäin hän viinilasin ääressä oli sitä hauskempi ja miellyttävämpi, ja huolimatta tuosta julkisesta epäkohdasta piti hän edelleenkin paikkansa toisessa tenorissa. Se suututti minua lopulta kovin; mutta hänellä ei näyttänyt olevan mitään aavistusta ja lopulta sanoin minä itsekseni, että oikeastaan se lienee ihanteellisuutta sekin, kun joku poloinen, jolla ei lainkaan ole laulukorvaa, tahtoo sentään kaikin mokomin laulaa.
"Kun minä eräänä iltana jouluviikolla istuin laskuja päättämässä, aikoen työskennellä sivu puoliyön, tuli hän hakemaan minua yhdistyksensä kuusijuhlaan. Minä en tahtonut lähteä, mutta hän ei hellittänyt ja kun vaimonikin pyysi minua menemään, saadakseni virkistystä, suostuin minä lopulta. Tämä oli onnettomuuspäiväni.
"Matkalla ostin minä vielä lisäksi lahjankin kuusijuhlaan, sievän korukantisen kuvakirjan, ja sain vastalahjaksi westfaalilaisen kinkun. Kun ateria, joka sitten seurasi, oli lopetettu ja kilparata avattu laulajille, lausujille ja ilvehtijöille, nousi Louis Wohlwendkin lavalle, ilmoittaen esittävänsä Schillerin balladin 'Takaus', jonka hän samalla aloittikin. Hän osasi ihmeekseni ulkoa tuon runon ja esitti sen jonkunlaisella liikutuksella tai vakuutuksella, puolittain värisevin äänin, mutta läpeensä niin kovin väärin korostaen, että vaikutus oli enemmän harmittava kuin naurettava. Tietämättään käyttäysi hän sellaisten sivistymättömäin ihmisten tavalla, jotka esityksessään valittavat tai intoilevat ja sen ohessa hakkaavat nyrkkiään pöytään ja puhettaan intohimon pakoituksesta vääntelevät, sanojaan venyttelevät ja ikäänkuin raivosta korostavat korottomiakin tavuja, kun korolliset eivät heille riitä. Heti ensi värssyn lopetti hän väärää korostusta käyttäen näin:
"Vai kaupunki sorrosta vapahtaa!
Varo, ettet ristillä katua saa!
"Sitten lopetti hän toisen värssyn:
"Saat pantiksi ystävän multa, hänet tapa, jos pakenen sulta.
"Perin auttamattomasti kaikui edelleen:
"Hymyin ilkein kuningas naurahtaa,
"samalla kuin hän todellakin koetti lisäksi saada kasvoilleen nauravan ja samalla vihaisen ilmeen. Runon loppu kuului sitä vastoin hauskasti: