Mies kiitti hämillään, vilkaisten kuitenkin salavihkaa katettuun pöytään, jonka vuoksi Salander uudisti kutsunsa jonkun verran varmemmasti sekä otti hänen kädestään hatun, asettaen sen syrjään.
Tuossa ennenaikaan selvästikin komeahkossa miehessä oli nähtävänä kaikki hävityksen merkit. Entisen hävinneen lihavuuden jäleltä olivat vaatteet käyneet avariksi ja riippuivat löysinä, jonka lisäksi ne olivat niin kuluneet, että siitä täytyi olla pitkä aika kuin hän oli uusia teettänyt. Pesu oli ollut huolimatonta ja hajoamistilassa oleva kaulaliina sitaistu niin pahasti että luuli melkein ilmetyisinä näkevänsä edessään ne lemmettömät ja laiskat kädet, jotka miehen olivat siinä asussa kotoa laskeneet. Hänen omat kätensä tarttuilivat vanhasta tottumuksesta erityisiin kohtiin takinpoimuissa, peittääkseen nukkavieruja, likatäpliä tai rikkinäisiä napinreikiä. Tästä aiheutuva viheliäisen orjallinen ryhti oli sopusoinnussa värittömien ja pöhöttyneiden kasvojen kanssa, joiden piirteet puhuivat alakuloisuudesta ja kurjuudesta sekä lukemattomista ponnistuksista unhoittaa itsensä viinalla.
Salanderin aviokset kehoittivat tuota merkillisen väsähtynyttä Kleinpeteriä käyttämään hyväkseen mitä tarjolla oli; Maria rouva täytti itse hänen lautasensa. Tämä kyltyi kuitenkin pian tai ainakaan ei hän voinut paljoa syödä. Sitävastoin hän, itsekään sitä tietämättä, hyväili ahkerasti lasia, jonka Salander aina täsmällisesti täytti. Hän vilkastui siitä ja kävi tuttavallisemmaksi. Tämän huomatessaan meni Martti itse kellariin hakemaan pari parempaa pulloa, sillä hänen mieleensä juolahti viettää Münsterburgin neuvostohuoneeseen tulonsa päivää sillä tavoin hyvittelemällä tuota köyhtynyttä mies parkaa. Rouva haki sillä välin uudet lasit ja haastatteli miestä ystävällisesti, sillä hänkin tunsi jotain omituista sääliä häntä kohtaan ja ikäänkuin uskoi omalta Martiltaan torjuvansa samanlaisen kohtalon tai toisten ihmisten kehräämän onnettomuuden osoittautumalla ihmiselliseksi onnetonta kohtaan.
Salander puheli neuvoston asioista tuolle yhä puheliaammaksi käyvälle herra Kleinpeterille ja luuli, että tämä kysyisi sitä tai tätä seikkaa sekä sitä kantaa, jolle hän oli asettunut, mutta vaikka tämä hänen edeltäjänsä ei ollut puolta vuotta enempää ollut istuntoihin osaa ottamatta, niin oli hän kuin kaikki entinen olisi ollut vain unta. Hän tuskin muisti mitään ja vastasi kysymyksiin välinpitämättömästi ja epätarkasti, samalla kuin hänen kasvonsa alkoivat jälleen synketä.
Salander veti korkin toisesta pullosta, jonka rouva otti ja täytti siitä kaksi lasia, joista levisi jalo tuoksu, palauttaen syyspäivän loisteen miehen kalpeille kasvoille. Isäntäväen tyyni osanottavaisuus, syvä rauha, joka heidän välillään näytti vallitsevan sekä tuo hermoja elähyttävä viini saivat hänet unhoittamaan kaiken kurjuuden ja ilostuttivat hänen mieltään, niin että hän istui siinä harreilevin silmin ja punoittavin poskin sekä alkoi vapaaehtoisesti kertoilla vanhoja hullunkurisia juttuja maalaisvirkamiesten elämästä, kunnes ensimäinen hienosisältöinen pullo loppui. Sillä aikaa kuin Salander laittoi toista pulloa reilaan ja katsoi vierastaan iloisella huomaavaisuudella, käytti Maria rouva vaitioloa hyväkseen ja kysyi, millaiset perhesuhteet hänellä oli ja olivatko kaikki terveitä.
Silloin katsoi mies kuin makeasta unesta heränneenä suurin silmin häneen, onnellinen viininhehku vetäysi silmiä kohti, jotka hehkuivat jo niin että hän painoi päänsä alas, tuki sen käsiinsä ja alkoi kohta perään itkeä kuin pieni lapsi. Ihmeissään ja säikähtyneinä kohtauksesta katselivat Martti ja Maria Salander tuota edessään olevaa rajusti tutisevaa, harmaantunutta päätä. He nousivat sentään ylös ja koettivat kohentaa tuota niiskuttavaa vierasta. Se onnistuikin lopulta; häpeissään hän sentään seisoi siinä heidän edessään, pyyteli anteeksi tuota sairauden kohtausta, kuten hän sitä nimitti, sekä tahtoi lähteä.
Salander huomasi hyvin, ettei se ollut tavallista juopuneen viheliäisyyttä, joka hänet oli vallannut, vaan äkillinen muisto onnettomista olosuhteista, mikä oli tuon heikon vanhuksen voittanut. Ystävällisesti hän sen vuoksi kehoitti tätä istuutumaan ja tointumaan.
"Valmistapas meille nyt hyvää mustaa kahvia", sanoi hän vaimolleen, "sen päälle maistuu toinen pullo sitä paremmalta; sillä sitä juomassa pitää herra Kleinpeterin olla vielä apuna!"
Rouva Salander piti parhaansa mukaan huolta kahvista eikä antanut puuttua lasillista vanhaa kirsikkaviiniäkään.
Niinpä ei kestänyt kauan, ennenkuin tuon uuden ystävän masentuneisuus oli uudelleen väistynyt ja tehnyt tilaa iloisemmalle mielialalle, joka ei poissaolollaan tahtonut tärvellä tuota odottamatonta menestystä. Kleinpeter kävi uudelleen niin puheliaaksi ja avomieliseksi, että hän tyynin mielin itsestään palasi tuon suonenvetoisen itkukohtauksen syyhyn; sana synnytti toisen ja kun hän ehken ensi kerran tapasi osanottavaa huomaavaisuutta, kertoi hän vapaasti ja avonaisesti olosuhteistaan. Tunnin kuluessa pääsivät Martti ja Maria Salander omalta kannaltaan kutakuinkin selville hänen historiastaan.