Tuolla vanhalla suurneuvos Kleinpeterillä oli ollut vähäinen puuvillatehdas, jonka hoitoa hän isänsä jälkeen oli pienosella omaisuudella levollisesti ja varovasti jatkanut, ripeästi edistymättä mutta myöskään taantumatta. Seuraa rakastavana ja suosittuna miehenä pani hän enemmän arvoa seuraelämän vaatimuksille kuin rikastumiselle. Turhamainen ja kevytmielinen vaimo, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin, yllytti häntä lisäksi siihen; hän näet luki tuon viattoman kunnian, jota miehensä nautti, omaksi ansiokseen ja kopeili sillä kuin riikinkukko. Kaikki mitä miehensä teki, mikä tätä miellytti ja mitä hyvää tälle tapahtui, se oli hänen persoonallista ansiotaan ja johtui hänen etevyydestään. Se oli hänen miehensä, josta puhuttiin jalolla hän kerskui eikä mitään muuta, ja kaikkialla tahtoi hän olla siinä missä miehensäkin. Myöskin hän yksin matkusteli ympäri maata niin usein kuin voi, näytelläkseen itseään ja komeillakseen. Kotona taasen katkeroitti hän hänen elämänsä sillä halveksuvalla tavalla, jolla hän oikein sanan mukaan otti vaivakseen kohdella hänen tekemisiään ja tekemättä jättämisiään samoinkuin häntä itseäänkin, ettei tämä vain uskaltaisi hänen verroilleen vetäidä. Muutoinkin sai hän elää huonosti kodissaan, vaimosta kun oli kaikki liikaa, mikä huolenpidolle vivahtikaan. Kaksi kasvamassa olevaa poikaakin tulivat häneen.
Kun Kleinpeter, jolla ei juuri ollut parempaa kilpailijaa, valittiin Suuren Neuvoston jäseneksi sekä pian sen jälkeen piiripäälliköksi, kohosi rouvan kopeus huippuunsa. Arvonimet näyttivät olevan vain häntä varten olemassa eikä kenenkään ollut hyvä olla häntä puhuttelematta toisella tai toisella niistä. Ja mies raukaltaan niitä kadehtiessaan ja melkein häntä vihatessaan, tämä kun sittenkin oli noiden arvonimien omistaja, käytti hän niihin liittyvää arvoa hyväkseen velkojen ottamiseen ja muuhun väärinkäytökseen.
Tässä suhteessa sai hän pian riittävää apua, kun pojat ottivat hoitoonsa tuon vaatimattoman tehtaan, jonka isä heille luovutti, saadakseen itse rauhassa virkaansa hoitaa. Tässä pettyi hän pahasti.
Pojat eivät olleet koulunkäynnin jätettyään liikkuneet ollenkaan maailmalla, missä olisivat saaneet jotakin nähdä ja oppia. Siihen oli isänkin syytä, hän kun ei ollut heitä siihen pakoittanut, vaan antanut heidän vetelehtiä kotona, jossa heidän esikuvanaan olivat äidin ja samanlaisen toverijoukon raakuus ja siistittömät tavat. Sen sijaan että olisivat säännöllisesti toimensa hoitaneet, löivät he sen laimin ja joutuivat ilman mitään hyötyä vekseleillä keinottelemaan. Niinpä he aina tällöin vetivät samaan juttuun isänsäkin, piiripäällikön, jonka täytyi taata tai suorastaan kirjoittaa nimensä paperien alle; eikä rouva piiripäällikötär ja suurneuvoksetarkaan puolestaan häikäillyt tuoda velkakirjoja allekirjoitettaviksi. Nuo hänen allekirjoittamansa vekselit ja sitoumukset olivat aina pitkät ajat sijoitettavana ja palasivat laajojen vaellusten jälkeen yksinomaan hänelle takaisin ja niin täytyi hänen tuskaa ja huolta nähden lunastaa ne.
Tämä kaikki tapahtui riidellen ja toraillen, äidin ja poikien käyttäytyessä häntä kohtaan yhä karkeammin ja häpeämättömämmin. Tätä viheliäisyyttä salatakseen ja vaientaakseen meteliä, joka joka päivä uhkasi puhjeta, täytyi hänen virkojensa tähden antaa aina jälkeen. Virkahuoneensa ynnä pienen makuukammionsa oli hän sijoittanut muutamaan pieneen sivurakennukseen, saadakseen siten olla rauhassa. Mutta vaimonsa ei antanut itseään yllättää. Kun ihmisiä oli hänen puheillaan tai kun hän johti kuulusteluja, juoksi tämä virkahuoneen läpi, törkeästi ovia paiskellen, jollei kehdannut sanojaan käyttää. Vieläpä kirjuria, poliisisotilasta ja piirikunnan lähettiäkin koetti hän tyhmää kavaluutta käyttäen saada miehensä salaisiksi vastustajiksi, miehensä, joka kaikessa heikkoudessaankin pysyi kodin turvana aina sen häviöön saakka.
Eikä kukaan ollut kuullut hänen valittavan. Ah, hän tiesi hyvin, miksi hän vaikeni; sillä kukaan ei olisi uskonut miehen, jolla omassa kodissaan oli asiat niin kurjasti, rohkenevan maansa menestystä valvoa ja vieraita ihmisiä hallita.
Kuten kaikelle maailmassa, läheni näillekin vääryyksille ja kärsimyksille loppunsa. Työmiehet olivat maksamatta jääneiden palkkojen tähden jääneet tehtaasta pois ja etsineet paikkoja muualta. Siitä huolimatta olivat pojat vielä tehneet melkoisia lankaostoja, vaikka langat tosin heti pantattiin, ja kun maksuaika läheni, ei heillä ollut lankaa, ei kangasta eikä rahoja ja olivat he vaarassa joutua epäluulon alaisiksi petollisesta vararikosta. Tämän kauniin asiantilan paljastaen kävivät he muutamana aamuhetkenä isän kimppuun, kun lankeamassa olevista vekseleistä maksua vaadittiin ja luonnollisesti taasen syytettiin häntä siitä, että hän oli heidät asettanut niin viheliäisen tehtaan hoitoon. Ja kun hän seisoi siinä avutonna ja kysyi, mistä Jumalan tähden hän rahat ottaisi, kun kaikki oli pantattuna ja velkaa korvia myöten, viittasivat he julkeasti hänen kantamiinsa verorahoihin, jotka heidän mielestään olivat siinä soveliaalla hetkellä valmiina ja jotka ilman vaaraa saattoi toistaiseksi ottaa käytäntöön.
Isä kalpeni.
"Minulla on tarkat määräykset", sanoi hän, "kuinka paljon rahoja minä saan kotona pitää ja milloin minun on vietävä ne valtionkassaan, lukuunottamatta sitä, että minä en millään muulla tavoin kättäni kannen alle pistä!"
"Sitten meillä on huomenna konkurssiselvitys!" sanoivat he;
"Kleinpeter ja Pojathan on liikkeen nimi!"