Kun Kleinpeter oli sydämensä tyhjentänyt ja vähitellen vaikeni, syntyi muutamiksi minuuteiksi hiljaisuus, joiden kuluessa Martti ja Maria Salander tunsivat jälkivaikutteita noista tärisyttävistä vaikutelmista, ensimainitunkin ollessa vaiti ja avomielisyyttään katumatta nauttiessa toisten ilmeisestä osanotosta sekä uudistetuista kulauksista tuota tuoksurikasta viiniä.
Martti ajatteli kauhistuen, mitä pimeitä seikkoja sentään voi julkisten luottamusmiesten elämässä kätkeytyä tai ainakin olla julkisena salaisuutena. Hän tiesi kyllä sellaisia yksityisiä ilmiöitä kaikkina aikoina esiintyvän; mutta sittenkään niitä ei ole käsitetty suuriksi onnettomuuden tapauksiksi. Mutta nyt oli hänet vallata aavistus ikäänkuin jos tässä olisi kysymyksessä enne, joka onneksi antoi hänelle tilaisuuden vastatarkasteluun. Reipas päättäväisyys, jolla piiripäällikkö oli katsonut itsensä edelleen virkaan kykenemättömäksi sekä ottanut eron vain siitä syystä, että pojat olivat vaatineet häntä petolliseen rikokseen, tahtoen itsekin samaa harjoittaa, synnytti hänessä todellista kunnioitusta eikä tämä lainkaan vähentynyt, kun hänessä heräsi ajatus, ettei tuo ilmeisesti heikko isä ole tahtonut sovittaa poikainsa alentumista, vaan estää itsensä vielä kietoutumasta kasvavan hädän virittämiin ansoihin. Ei, mietti Salander, se on juuri sillä tavoin, että kun ryhditönkin vielä voi kansalaistuntoon kohota ja arvonsa pelastaa, niin yhteiskunta ei ole hukassa.
Maria rouva mietti toista seikkaa: hänen ajatuksissaan pyöri tuo ihmeellinen nainen, jota miehensä oli kuvaillut katkerin vihantuntein, ilman jälkeäkään rakkaudesta. Ei hän epäillyt hetkeäkään, etteikö hän olisi ollut miehensä onnettomuuden lähde, mutta hän ei ymmärtänyt oikein tuon peikottaren luonnetta.
"En käsitä, herra Kleinpeter", aloitti hän uudelleen keskustelun, "en käsitä, miten vaimo voi olla miehensä arvosta niin turhamainen ja käyttää sitä kaikin tavoin hyväkseen, samalla kuin hän tätä kuitenkin kadehtii ja vihaa sen takia siinä määrin, että sananmukaisesti näkee vaivaa, riistääkseen häneltä vääryydellä tuon kohtuullisen arvon!"
"Niin, rouva Salander", vastasi entinen piiripäällikkö, "sitä minä en ole niin tarkoin tutkinut! Joka omassa elämässään on jotakin kokenut, hän itse ymmärtää sen, kykenemättä silti sitä selvästi selittämään. Arvelen, kaikesta muusta puhumattakaan, olevan siinä turhamielisyyden ohella kysymyksessä eräänlaisen henkiseen sairauteen yhtyneen, korkealle kehittyneen itsekkäisyyden ja että sitä paitsi tässä on syntyperälläkin osansa. Puolisoni on syntyisin seudulta, jossa naiset, kaikella kunnioituksella sanoen, ovat tunnetut erikoisen kopeiksi, pöyhkeiksi ja juoruilu on kokonaisten kyläkuntien vitsauksena, rikkoen välejä niin suurien sukujen kuin halvimpain mökkiläistenkin keskuudessa. Miehet ovat toimeliaita, mutta karkeita ja alempisäätyiset kiroilevat kuin merirosvot sekä kotona että kodin ulkopuolella. Samoin naisetkin käyttävät kieltään nuoruudesta saakka ja jos joku siihen lisäksi ei ole oikein viisas, niin voi ajatella mitä siitä tulee!"
"Kuinka te sitten olette joutuneet tuohon mainioon maahan?" kysyi
Maria rouva.
"Eräs hyvä ystävä sanoi tietävänsä minulle morsiamen. 'Missäs tuo on?' kysyin minä silloisten nuorten leijonain käyttämään ilkeään puhetapaan. Tämä mainitsi paikan ja nimen, maalaillen eteeni kaikki hyvät puolet. Minä löysinkin sievän näköisen kauniisti puetun tytön, joka osasi esiintyä niin ystävällisenä ja vienona, että minä empimättä tartuin syöttiin, vaikka joku tuntematon vihjasikin minulle, että tyttö itse oli tuon suosittelijan luokseni lähettänyt. Sen sijaan että olisin tästä peljästynyt, tunsin minä päinvastoin itseni mairitelluksi ja olin hyvin liikutettu. Hän paljasti sitten oikean olemuksensa tarpeeksi pian ja peloittavasti. Poikkeus lienee hän kotiseutunsakin naisten joukossa ja poikkeus pahempaan päin kuin muut, tavallaan jonkunlainen yhdistys heistä kaikista."
Kesken puheensa täytyi hänen nauraa, kun hänen mieleensä johtui vaimonsa viimeisin tekonen. Hän oli näet taasen pitkään toraillut miehelleen tämän köyhtymisestä sekä uhkaillut ottaa laillisen avioeron, johon mies oli vain huomauttanut, että silloinhan hän joka tapauksessa saisi tilaisuuden vihdoinkin luopua piiripäälliköttären ja suurneuvoksettaren arvonimistä, jotka nytkään eivät enää haittana olleet. Silloin oli hän aivan tulipunaisena ja raivostuneena hypähtänyt hänen eteensä ja huutanut, että hänelle ei tule mieleenkään erota, että hänellä on jumalallinen oikeus elämänsä ajan kantaa niitä nimiä eikä hän niistä luovu.
Kysymykseen, mihin hänen vaimonsa sitten oli tarvinnut kaiken sen rahan, jota hän oli velkakirjoilla lainaillut, vastasi Kleinpeter: "Vaatteisiin ja koristuksiin hän on sen menettänyt! Kun minä hoidin piirikunnan ensimäistä virkaa, piti hän velvollisuutenaan pukeutua mitä parhaimmin ja se ei tosiasiassa ollut helpolla ostettavissa, niitä kun on muutamia suuria tehtailioita, joiden naiset pukeutuvat tavattoman loisteliaasti. Vielä vuosi sitten täytyi minun maksaa sadan kahdenkymmenen frangin vekseli, jonka hän oli asettanut minun nimiini, ja mitä varten? Maksuksi pienestä päivänvarjosta norsunluisina varsineen ja hienoine kankaineen! Hän oli nähnyt sen täällä muutaman puodin ikkunassa ja ollen tuttu siellä ostanut sen tällä tavoin. Näine päivänvarjoineen käveli hän sitten ympäri kaupunkia, kaikkialla missä hän luuli voivansa tehdä kiusaa rikkaammille rouville ja neideille. Sitten hän tuon päivänvarjonsa takia meni ylimääräisesti muutamiksi viikoiksi kylpemään ja asetti sielläkin minun maksettavakseni jälleen vekselin. Tätä paitsi kantoi hän varakkailta vanhemmiltaan, jotka vieläkin elävät, useat kerrat rahoja, ilmoittaen minun niitä tarvitsevan. Kun lopulta kävi selville, että hän oli valehdellut, ei hän tätä tietä saanut enää mitään."
Tuo kunnon mies olisi vielä kauankin haastellut, jollei olisi tullut aika lähteä kotiin, sillä hänen ahtaat olosuhteensa eivät sallineet hänen meno-paluupilettiään rautatien hyväksi lahjoittaa. Sitäpaitsi sanoi hän iloitsevansa, saadessaan vielä vähän aikaa rauhassa nukkua vanhassa kodissaan: rouva piiripäällikötär oli nimittäin eilen koko vaatevarastoineen ja päivänvarjoineen huilannut vanhempainsa luo, pojat taasen olivat pari viikkoa sitten matkustaneet Amerikaan, saadakseen siellä tehtaanhoitajan paikat, sillä mielelläänhän sinne niitä Sveitsistä otetaan. Niin kyllä, mutta ei sellaisia! Kunpahan olisivat ennemmin menneet! Hänen tehtaansa ja vanha kiinteimistönsä oli sitä vastoin konkurssitilassa; joka päivä saattoi hän odottaa pakkohuutokauppaa. Onneksi asia ei häntä enää ollenkaan liikuttanut.