"Ettekö voisi nyt", kysyi Salander, "ottaa itse tehtaan haltuunne ja panna se käyntiin, jos apua saisitte?"
"Siitä minä, herra suurneuvos, kyllä itseni varon!" vastasi Kleinpeter epäröimättä. "Jos se todellakin onnistuisi, niin olisivat jonakin kauniina päivänä taas kaikki kolme esillä, korjatakseen rasvan maidosta! Mieluummin minä jossakin ottaisin hiljaisen ja vaatimattoman toimen, minkälaisen hyvänsä; jos teille sattuisi ilmaantumaan jotakin minulle sopivaa tointa, niin olette ehkä niin hyvä ja annatte siitä vihjauksen!"
"Lupaan varmasti ajatella asiaa, luottakaa siihen!" lupasi Salander, ojentaen hänelle kätensä. "Tehän olette vielä ketterä mies eikä mikään vanhakaan, kunhan vähän ryhdistätte itseänne! Jääkää hyvästi, onnea kotimatkalle!"
"Kiitoksia tuhansin, sekä samoin teille, rouva Salander, kaikesta hyvyydestä ja osoittamastanne ystävällisyydestä!"
"Ei ansaitse, sehän on mielellään suotua!" vastasi Maria rouva ja pudisti hänen kättään. "Toivotan onnellista matkaa ja parempaa tulevaisuutta!"
Odottamattoman reippain askelin riensi tuo elostunut mies matkaansa. Miettiväisinä katsoivat aviokset hänen jälkeensä, hänen siinä katua pitkin kulkiessaan.
"Hänhän ei horju vähääkään!" huomautti Maria, "vaikka minä pelkäsin hänen tulleen hiukan toiselle kymmenelle. Luulisi hänen olevan vielä autettavissa, kun hän pääsisi siitä siististä naikkosesta eroon!"
"Ja kun hän saa rauhaisan paikan jossakin tuulen suojassa, niin luulen minäkin hänen vielä toipuvan. Mutta johtamaan hänen ei ole enää pyrittävä!"
Uusi suurneuvos mietiskeli matkalla konttoriin, jonne hän vielä lähti, tänä myöhäisen virallisen toimintansa ensimäisenä päivänä sattuneita omituisia kokemiaan, kuinka hän oli joutunut onnen hylkäämää edeltäjäänsä kestitsemään ja lohduttamaan; ja hän kiitti onneaan, ettei hänen omissa hyvissä kotioloissaan ollut sellaisia vaaroja väijymässä. Kuitenkin teki häneen synkän vaikutuksen se välittömästi huomaamansa epävarmuus, mikä on inhimillisten olosuhteiden osana ylimmissäkin laitoksissa.