Ajan oloon tuli Martti Salanderista monitoiminen mies sekä neuvostossa että sen ulkopuolella ja joutui hän puolue-elämän huojunnassa ja vaatimusten risteilyssä seisomaan kuin pyörretuulen keskessä, kun kaikki tahtoivat vetää häntä puolelleen.
Taistelu kävi nyt etupäässä kysymyksestä, oliko Sveitsin uusimman kansanvallan pohjalla pantava toimeen yhteiskunnallisia mullistuksia, se on, voitaisiinko kansalle väittää, että tämä oli ollut sen oma tahto ja tarkoitus. Tämän kysymyksen johdosta syntyi puolueoloissa vähäisiä siirtymisiä ja muutoksia, samalla kuin yhteinen kansa vieraana, epäselvänä massana pysyi vaiti.
Salander kulki keskitietä, välttäen kosketusta yhteiskunnallisten mullistusten kanssa ja sitä vastoin harrastaen olojen huojentamista ja parantamista sosialiseeraamalla kaikki mahdolliset seikat niiden entisessä muodossaan; näin tuli hän ottaneeksi katsantokannan, jota vastaan hän vielä jokunen aika sitten oli taistellut, mutta jonka sen silloiset kannattajat olivat kuitenkin jo valmiit voitettuna kantana hylkäämään.
Sillä välin nämäkin ottivat vastaan kaiken tarjona olevan, aluksi vähitellen ja tarpeelliseksi harjoitukseksi. Sama tuuli puhalteli kuntien ja valtioliitonkin keskuudessa, kaikkialla tehtiin päätöksiä menoista avustus- tai kulttuuritarpeisiin; Martti Salander oli taasen väsymättä mukana puuhaamassa ja uusia keksinnöltä käytäntöön panemassa.
Vävypojat toimittivat hänelle toisinaan apulaisen virkaa, levittämällä hänen kannattamiaan aatteita kansan keskuuteen kaikkialla missä he liikkuivat, sielläkin missä kukaan ei ollut ajatellut parannuksien ilmaiseksi tapahtuvan, mutta jotka nyt sentään rupesivat välttämättömiltä näyttämään.
Marialle teki erittäin hyvää Martin tyytyväisyys, jolla hän työstään nautti. Eräänä päivänä löysi hän Martin vanhan takin taskusta sen muistikirjan, johon oli kirjoitettu otteet valtion kulunkiarvioista ja laskuista.
"Etkö sinä ole kaivannut tätä kirjaa?" kysyi hän, näyttäen sitä miehelleen; "se oli sen vanhan mustan takkisi taskussa, jota sinä et ole enää vuoteen päälläsi pitänyt."
Salander katseli kirjaa.
"Hm! tosiaankaan minä en ole sitä kaivannut! Minä en sitä enää niin välttämättömästi tarvitsekaan; sillä ensinnäkin ovat ne asiat minulla nyt selvempänä ja toiseksi tullevat ne piakkoin pakosta syrjäytettäviksi. Syrjäytettäviksi, se on oikeastaan paha sana, jonka salaiset sosialistit ottavat hampaisiinsa, kun he rauhallisen kainosti tahtovat ilmaista, minne he tähtäävät. Että jonkunlainen syrjäyttäminen tapahtuisi, tullaan silloin sanomaan, sitähän ei tarvinnut epäilläkään, sehän oli muka vain ajan kysymys!"
"Mutta mitä sinä oikeastaan tarkoitat tuolla?"